Greetta-tätisi.
J.K. Olen kuullut, että Martti on kokonaan lopettanut ryypiskelemisen. Hän on sulkeutunut kotiinsa, uurastaa vain työssään ja karttaa ihmisten seuraa. Vapaahetkensä hän viettää kosken rannalla yksin; luulen että hän suree.
Sanelma oli jo päässyt sairaalasta, kun Greetta-tädin kirje saapui. Se antoi hänelle uutta ajattelemisen aihetta ja tuntui yhtä käsittämättömältä kuin kaikki muukin, kuin koko tämä nykyinen elämä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt minne häntä »kutsuttiin», minne häntä »odotettiin». Mitä luuli Greetta-täti Jumalan häneltä vielä odottavan sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken. Paljaaksihan hänet oli raastettu, köyhäksi ja vaivaiseksi. Olihan hän valmis seuraamaan Häntä ja ottamaan vastaan lohdutuksen, jota maailmassa ei enää löytynyt häntä varten. Ja miksi neuvoi Greetta-täti häntä Golgatalle? Eikö tuo paikka ollut muita, vaan ei toki häntä, paljon kärsinyttä, varten? Eikö tässä viimeaikaisessa elämässä ollut hänelle jo kylläksi pimeyttä ja tuskaa?
Uskoihan hän Jumalaan, olihan hän Häntä odottanut auttajana, pelastajana, joka poistaisi pimeyden, parantaisi haavat ja toisi tullessaan rauhan ja lohdun hänen sielulleen.
Greetta-täti ei varmaankaan hänen asemaansa oikein ymmärtänyt, — eikä ihmekään. Oli kumminkin niin lohdullista ajatella hänen esirukouksiaan, olihan siis olemassa edes yksi, joka ajatteli Sanelmaa ja vilpittömästi toivoi hänen hyväänsä.
Sanelma ryhtyi matkavalmistuksiin. Vihdoinkin kotiin lasten luokse! Kuinka hän oli toivonut sitä, mutta laimea oli hänen ilonsa nyt. Rahat olivat lopussa, tarpeita paljon. Martti ehkä olisi auttanut pulasta, mutta hänen puoleensa kääntyminen tuntui nöyryyttävältä. Kuitenkin oli niin vaikeata lasten tähden, jotka eivät olleet puutteeseen tottuneet.
— Marttiko surisi? Nytkö vasta! Myöhäistä, myöhäistä. Olisi tehnyt sen silloin, kun vielä oli aika toinen, kun kaiken vielä olisi voinut muuttaa ja järjestää toisin.
Sanelma huokasi. — Kuinka kummallista elämä sentään on!
Ja joskus pyrki kuin varkain tulemaan mieleen: entäpä jos teitkin väärin, jos sittenkin olisi pitänyt toisin menetellä, vielä kärsiä ja odottaa.
— Kituako kuoliaaksi, suuttui Sanelma, niinkuin joku toinen olisi hänelle sen sanonut, — siihenkö jäädä hävinneen kotinsa, onnensa raunioille nääntymään tuskaan ja häpeään. Se olisi ollut jo ihmisarvolle alentavaa; sellaista ei toki sentään voi vaatia keneltäkään.