Ja ikäänkuin omasta vakaumuksestaan voimaa saaden ryhtyi hän nyt reippaammin järjestämään matkalaukkuaan.
— Te saatte takaisin terveen ja iloisen äidin, oli hän kirjoittanut lapsilleen. Iloisuus tosin oli hänestä kaukana vielä, mutta täytyihän koettaa näytellä iloista, kunnes ilo ehkä joskus aikaa voittaen tulisikin.
Sillä vaikka hänen ruumiinvoimansa olivat palautuneet, vaivasi häntä alituiseen jokin epämääräinen, ahdistava tunne. Oli vaikeata päättää mistä se johtui, ruumiillistako se oli, vaiko sielun sairautta!
Hän ehti valmiiksi hyvissä ajoin. Parisen tuntia oli vielä iltajunan lähtöön. Sanelma heittäytyi sohvalle ottaakseen lyhyen unen yöllisen valvonnan korvaukseksi.
Hiljainen koputus ovelle sai hänet havahtumaan, juuri kun hän oli vaipumassa horteeseen. Sanelma kutsui tulijaa sisään, mutta huomasi samassa äsken lukinneensa oven.
21.
Vastahakoisesti hän nousi avaamaan. Nuorehko, pienenläntä naishenkilö työntyi tuttavallisena sisään. Sanelma muisti nähneensä nuo kasvot, äänikin oli tutunomainen, mutta mahdotonta oli sittenkään muistaa.
Naisella oli yllään kuluneet kengät ja virttynyt hame, puserona puolituhruinen yöröijy ja repeytynyt esiliina vyöllään. Hän katsoi Sanelmaa hajanaisesti hymähdellen:
— Katsot kuin et tuntisikaan; hyvät tuttavat oltiin ennen, muistathan toki!
Ja Sanelma muistikin samassa.