Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat, sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa kaatuneille sankareille.
Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.
Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä, toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.
Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena valkoisessa arkussaan.
Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.
— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat: — "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."
Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.
Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:
— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —
Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.