Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, toistensa tuskaa.
Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo oppineet rakastamaan toinen toistaan…
Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.
* * * * *
On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä riviä seuratessa.
Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat: -Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä… Ja ulkona riehuu taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren hiljalleen kuiviin valuessa. — — —
Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.
Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.
V.
Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.