Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen, yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?
Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.
Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään unenhorrokseen.
Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten kyytimies oli ajanut.
— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.
— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.
Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita nuori sisar hartain tuntein katseli.
Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.
Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. — Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.
Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja, kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin. "Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.