Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.
Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen puheli:
— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet, tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —
Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.
Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri, joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.
Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.
Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi häntä sama, suloisesti vaaliva katse. Sen hän vaan näki, se oli hänen maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, vieläkö se oli siinä vierellä — ja se oli siinä yhä.
Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja eroitti sanat:
Milloin — te — lepäätte?
Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo peljätty hänen sen taidon kadottaneen.