Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.
XIII
Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.
"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."
Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto, kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.
Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä, mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki. — Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää, vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.
Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti, armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.
Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei mitään vastarakkauden toivoa.
Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo tunne, mikä se oli, en tiedä. —
— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi. Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.