Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!
* * * * *
— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.
— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel, ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi; painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi valitsee.
Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin. — Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —
Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se, joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.
Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille, joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat, ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille antaisin.
* * * * *
Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen riemua tuntenut, korkeintaan sen onnen, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn palkka, mutta tämä on lahja. — Miksi minulle sen annoit, millä minä tämmöisen onnen olen ansainnut?
Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin "keväisesti" kuten he sanovat.