— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä, odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.
XIV.
On ihanaisen kevätsateen yö.
Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa huoneissa, auttelee ja järjestelee.
Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. — Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää, härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka tyynyn tuessa väsyy.
Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti kuin jollekin kertoillen… oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta… tai kuolla… mutta kumpaakaan ei tullut… meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan siitä joukosta… minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut perustaa… aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin, mutta maailma musteni silmissäni… olin yhä juoksevinani, vaikka toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani…
Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja katkaissut tien, — se se kovimmin koski.
Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.
— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina riemuisin mielin.
* * * * *