Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.
Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.
Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.
Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.
— Onko teidän taas paha olla?
— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.
— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.
— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.
Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän hammasrivin.
Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.