— Eikö teitäkään nukuta?
— Ei, ei minua nukuta.
Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti sitä matalaa jakkaraa.
Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki, niinkuin olla pitikin.
Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse tunkeutui huoneeseen.
Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.
Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa, samalla kuin toinen käsi toista etsi.
Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä vavisutti sanomaton riemu.
— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet, käsikkäin, silmä silmässä istuvat.
On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.