— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —
* * * * *
Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut. Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen, mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.
— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!
— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti keväinen hymy.
Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.
XV
Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.
On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi — minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.
Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.