Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse, kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena, helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.
On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden, jolle pyhäinen rauha laskeutuu.
* * * * *
Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.
Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. — Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.
Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa "vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On heistäkin hidas nyt ajankulku.
Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein katseet.
Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen palautunut.
— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille istahtaen.
Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna vierii kauvas yli lakean maan.