Det var nu mycket ledsamt att… att… herr Ofverlärarn… Ja mitä komplemangeissani oli vaillinaista, sen koetin korvata lisäkumarruksilla herra Yliopettajalle, joka ovesta mennessään myös näytti pahasti pyllistävän kohteliaisuutensa merkiksi. Sitten palasin jatkamaan keskenjäänyttä aamiaistani, jonka ruuat olivat ammoin kylmiksi jäähtyneet.
— — Sydäntäni kuitenkin karvastelee että täytyy alituisesti kieltäytyä tarjouksista. Totisesti tässä ei ole leikinsijaa ja tunnen tekeväni väärin että aina ivaan itseäni kokeneempia. (Mitä lemmon syytä minulla on esim. ivata tuota herraa joka juuri luonani kävi?) Enhän taaskaan kieltäytynyt sentähden ettei minun sopisi, vaan sentähden että tunnen sisällisen taitamattomuuteni, jota häpeän paljastaa. Sillä vaikka se myös on totta että en ole viehätetty aamusta iltaan ikäni selittämään "supistuneesta ja typistyneestä vartalosta tai passiivin partisipin preesensistä", niin on myös totta että todellakaan en näistä asioista paljoa tiedä, vaan täytyisi minun yhtärintaa oppilasten kanssa läksyjä päähän päntätä, jos mieli jotakin ymmärtää. Mutta olisiko se oikea opettaja, joka ei tietäisi enempää kuin oppilaatkaan? Eikö olisi väärin silloin olla opettajana?…
15:s päivä maaliskuuta. — Elämäni on äärettömän ristiriitaista. Samalla tunnilla, jolla olen tuntenut olevani onnettomin olento mailmassa tai kirjoittanut jonkun synkimmistä runoistani, jo samalla tunnilla saattaa sattua että tunnen olevani verrattain onnellinen ihminen, jolla ei ole syytä valittaa eikä surra. Mutta ne ilonhetket ovat kuin harvinaisia välähdyksiä elokuun tummalla taivaalla. Ei, eihän ilon syytä olekkaan, vaan surun. Mikä oikeastaan lienee tullutkaan, katkeruus vain aamusta iltaan povessani asustaa ja huomaan sellaisten intohimojen, joista etinen en ole tiennyt, nyt saaneen jalansijaa sydämessäni. Saatan tuntea kateutta ja vihaa niitä kohtaan, joita ennen pidin parhaina ystävinä. Olen epäluuloinen siinä määrässä että se minussa on muuttunut sairaudeksi…
Olen ollut huolimaton etten tähän päiväkirjaani viime päivien asioista ole mitään kirjoittanut. Ja niin paljon niitä olisi ollut ja niin paljon sillä ajalla olen sielussani tuntenut!…
Meillä pohjalaisilla oli toisiltana merkillinen illanvietto ylioppilastalolla. Olivat näet vierainamme ne avaran maakuntamme eri kunnista saapuneet edusmiehet, jotka näinä päivinä ovat kerääntyneet tänne pääkaupunkiin matkustaaksensa täältä joukossa keisari-suuriruhtinaamme eteen viimeistä pelastusta koettamaan. Siellä oli miehiä aina Kittilästä saakka — ikävä vain ettei minun kotipitäjästäni ollut, vaikka naapurikunnista oli. Oleksin pitkän aikaa P—n ja H—n edusmiesten seurassa. Kumpikin oli ensi kertaa Helsingissä eikä ikinä ennen Oulua etempänä käynyt. Arvaa sen, kuinka paljon uutta heille oli täällä pääkaupungin hälinässä ja millä mielellä he näkivät ylioppilasparvet veljinä ympärillään. Ja miten he vastaanottivat kaikki ne kauniit ja liikuttavat puheet, jotka heille pidettiin ja ne laulut, jotka Pohjankööri ja Y. L. esittivät! Varsinkin Porilaisten marssi riemastutti sarkatakinkin alla sykkivää sydäntä. "Se vasta ääntä — mistä hurratahan?" Olin jo paripäivää ennen innostuksissani kirjoittanut tervehdysrunon näille edusmiehille ja lähettänyt sen P:lehteen. Päivälehti ilmestyi painoesteen takia vasta illalla — juuri silloin kun juhla alkoi, mutta harmikseni huomasin että runosta oli pyyhkäisty yksi säkeistä, jossa mielestäni tunnelman huippu oli. Annoin sentähden alkuperäisen käsikirjoituksen eräälle civikselle, ja tervehdysrunoni lausuttiin juhlallisesti satojen kuullen. Istuin paraikaa erään hienomuotoisen naisylioppilaan vierellä, kun runoni lausuttiin. Hänellä ei vielä ollut tietoa, kuka runon sepittäjä oli ja sentähden oli minulla hauskuus kuulla hänen suustaan vilpitön arvostelu.
— Kukahan sen lienee sepittänyt!… kuiskasi neito.
— En tiedä… mitä piditte runosta?
— Se oli oikein hyvä!
— Niin… olihan tuo paikoin, — sanoin kylmästi.
— Niin, paikoin erinomaisen sattuva, — toisti neitikin.