— Runon sepittäjä näkyy muuten istuvan — vieressänne.

— Te!?…

Ylioppilasneiti hämmästyi todella niin että oli lentää tuolilta. Punastui, naurahti ja alkoi ikäänkuin peruuttaa viimeisiä sanojaan, joissa kuitenkaan ei ollut mitään pahaa. Runo oli kai nyt kokonaan hyvä!

Osakuntamme naisylioppilaat olivat todella isänmaallisella tuulella. Hekin kilistelivät raittiusboolejaan maalaisukkojen kanssa ja hieroivat tuttavuutta. Juhla ja rähinä loppui virteen "Jumala ompi linnamme!" Kello oli silloin 1 yöllä. Saatoin kaunokaisen immen kotiinsa. Yö oli tähtiyö; kevään varhaisinta tuoksua tuulahti jo ilmassa… Tietysti kotiintultuani tunsin olevani — "rakastunut". Siitä onkin pitkät ajat, kun olen ollut rakastunut. Varmaankin monta kuukautta! — Tuo kaikki tapahtui toisiltana. Seuraavana päivänä lähetin hänelle sen runon, jota hän oli arvostellut, "pieneksi muistoksi". Muuten olen saanut runosta tunnustusta monelta taholta: sitä pidetään hyvin hyvänä ja valtavana. Eräs toveri nykäsi jo samana iltana minua hihasta ja sanoi totisena: "kuule, sinähän olet kirjoittanut hyvän runon!" (aivankuin ennen olisin pelkkää roskaa ihmisille syötellyt). Ja kun tänään lähestyin normaalikoulua, kuulin erään VI:nnen luokan oppilaan, joka seisoi avatussa ikkunassa, juhlallisesti siteeraavan muutamia sanoja runostani. Ja kun tapasin taiteilijatar X:n, kertoi hän siskonsa, joka on yhteiskoulussa, suurella innostuksella puhuneen runostani… Poeta inglorius on siis tällä kertaa saanut seppeleensä (ja anteeksi syntinsä, josta ennen on puhuttu).

Toisiltana oli "Sielujen seura" koossa Kaisaniemellä. Siitä illasta olin toivonut paljon, mutta se meni myttyyn. Povessani kannan yhä lukemattomana "kansalliskielemme hymniä", jonka sepitin samana iltana, jona olin saanut Pyryharakan koulurunon. Sitä ei lueta kuin aivan, aivan arvokkaassa seurassa, jonakin merkkihetkenä! Tunteeni niin vaatii. Sillä runon tiedän olevan "objektiivisinta, mitä ikinä olen kirjoittanut". En syyttä sydämmeni tunteita ole tulkinnut. Olen todella tuntenut ja ajatellut niinkuin runossani olen laulanut… Maalaiskirjailija Jalokiveen tutustuin eilen. Hän poikkeaa edukseen kaikista muista.

* * * * *

Tänä iltana olin asemahuoneella, kun suurlähetystö (yli 500 miestä) läksi Pietaria kohti. Siellä oli joukossa eräs kookas talonpoika, pohjalainen, lakki takaraivolla. Sanotaan Edelfeltin hänet jo ikuistaneen. Mies oli Yli-Härmästä. Semmoinen mies ei pelkää piruakaan, saati sitten… Jumalankiitos ja kunnia synnyinmaalleni, että on vielä sellaisia eksemplaareja. Ei voi hukkua kansa, jolla moisia miehiä on. Ei! —

16 p. maaliskuuta. Kirje Pyryharakalta. Ilmoittaa kaksi "prässiä" ylioppilaskokeista läpäisseensä. Isonvihan ajoista oli aineensa sukaissut. "Torstaina" kuuluu "kovasti reppuja pelkäävän"… "Voi sentään kun menisi onnellisesti se torstaipäivä, niin sitten jo uskaltaisi vähän huokaista!" — Minulta hän sitten kysyy että: "miten voit sinä siellä mustien pilvien keskellä? Varo toki, ettei salama sinuunkin satu!" Ja hän lupaa ilmoittaa heti kun kokeet ovat ohi.

* * * * *

Kirjoittelen sururunojani. Ääretön ikävyys ja tyhjyys rinnassani. Kevään tuoksua ilmassa… Miksikä annan tulevaisuuteni tiedottomuuden itseäni masentaa? Miksi ensinkään ajatella tulevaisuutta?…