20 p. maaliskuuta. Kuutamoyö. Tulen saattamasta häntä johon viikko takaperin tutustuin. Me tapausimme Osakunnassa, kokouksen loputtua. Kokous oli ollut mieltäkiinnittävä — siellä pohdittiin tärkeitä — kansanvalistusta koskevia asioita. Jokaisen ylioppilaan pitäisi ensi kesänä uhrautua kokonaan kansan hyväksi, asettua asumaan talonpoikain keskuuteen, ottaa osaa heidän askareihinsa ja töihinsä, syödä yhdessä heidän kanssaan, siten päästä likeiseen yhteyteen heidän kanssaan, puhella, keskustella ja pitää esitelmiä j.n.e…
Nyt, ennen kaikkea, on isänmaan merkitys selvitettävä kansalle, nyt on sen oikea kansallistunto herätettävä — jotta se kestäisi ne myrskyt, jotka sitä uhkaavat ja jotka jo ovat alkaneet.
Me puhelimme hänen kanssaan näistä päivänkysymyksistä. Hän on puheista päättäen erittäin isänmaallinen ja kansallinen naisylioppilas. Aina kun hän kulkee kenraalikuvernöörin palatsin ohi, sanoo hän "puivansa nyrkkiä" sille — mutta "Majanderilla", tietää hän, on "kolmenkertaiset ikkunat". Niiden läpi ei se näe nuoren neidin nyrkinheristelyitä!
— Onko oikein rukoilla Bobrikoffin puolesta? kysyi hän yhtäkkiä minulta.
Hän oli sitä itsekseen aprikoinut näinä päivinä. — Eikö se ole ristiriidassa isänmaan onnen kanssa? arveli hän. — Semmoisen miehen puolesta!
— Mutta voittehan, hyvä neiti, sovittaa rukouksenne niin että rukoilette taivasta muuttamaan herra Bobrikoffin sydämen suopeaksi ja suomalaiseksi, silloin rukoilette oikein! huomautin minä.
— Ah niin, tosiaankin!…
— Joka yö, — jatkoi ihana neitoni, — uneksin jotakin kummaa.
Viimekin yönä oli ikäänkuin minä tai joku muu minussa olisi heittänyt
tulisia kuulia Bobrikoffin seinään. Ajatelkaas — tulisia kuulia!
Enkös ole paatunut näin nuoreksi tytöksi?
— Hirveän paatunut! myönsin minä…
— Kuulkaas maisteri, tänne Kaivopuistoon on eräs mies hirttäytynyt! sanoi hän yhtäkkiä.