— Herran tähden, hyvä neiti, elkää kertoko… en tahdo kuulla sellaista teidän suustanne.
— Miksikä ette… minä näytän teille koivunkin, jossa se tapahtui!
— Ei, ei… en tahdo tietää… tulen sitte aina muistamaan sen koivun, kun täällä K:puistossa kuljen. Elkää herrannimessä pilatko sitä kaunista kuvaa, jonka teistä… ymmärrättehän?
Mutta huolimatta kaikista vastustuksistani kertoi neito jutun, näyttipä kovanonnen koivunkin. Kaikeksi onneksi, siunatuksi lopuksi hän veitikkamaisesti ilmaisi että hirttäytynyt mies olikin "stopattu" ja naamioitu olento, kukkavihko kainalossa…
Tätä naista saatellessa tunsin yht'äkkiä omituisen piston sydämessä. Minusta näet tunnahti etten häneen voi tutustua, en ole tilaisuudessa tutustumaan, en saa… kova kohtalo, kierot yhteiskunnalliset olot ja nurinkurinen seurustelutapa sen tekevät mahdottomaksi… En saa, vaikka sydämeni halu sanoo toisin… Tulin kovin murheelliseksi mieleltäni. Ja — erosin kohteliaana, mutta salaten tunteeni. Miksi olimme niin vieraat toisillemme? Miksi emme olleet luonnolliset keskenämme? Kaksi nuorta — kuutamoyössä, hiljaisessa kuutamoyössä, jossa ei muita kulkijoita näkynyt… Saa nähdä, tapaanko hänet vielä ja milloin? Ja tuleeko meistä koskaan lähempiä ystäviä? Mikä on kohtalo? Määrääkö kohtalo tuttavuuksien rajat? Onko sallimus yksin avioliittoon-johtaja?… Lienenkö rakastunut?… Lienenkö kipeä! Mitähän hän ajattelee ja tuntee?…
22 p. maalisk. — Tulen normaalikoululta. Eräällä auskultantilla oli suomenkielen harjoitustunti IV luokalla. Kun tulin ulos kadulle, kuulin jonkun saman luokan oppilaista virkahtavan itsekseen ääneen: "kyyppari! — istuskella sain!" Ymmärsin heti mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Edellisellä hän nimittäin ilmaisi sen persoonallisen vaikutelman, minkä auskultantti häneen oli tehnyt. Jälkimäisellä hän ivasi hänen opetustaan; erästä runoa luettaessa oli näet auskultantti tullut panneeksi liian painokkaan koron runotavuulle, niin että se koko luokkaa hytkäytti. En olisi tahtonut olla tuon "kyypparin" sijassa…
* * * * *
27 p. maalisk. — Latinankielen kokeita kuuntelemassa: — Amabor, amaberis, amabitur — amabimur, amabimini, amabuntur… Oi sinä iankaikkinen klassillisuuden huippuvuori — Amabimini! Vieläkö kummittelet, sinä vanha laihtunut luuranko muinaisajan raunioista irvistellen, nykyajan eläväisten keskellä? Luulinhan sinulle lausuneeni ikuiset jäähyväiset silloin kun "Konstaapeli" maisteri viimeisen kerran sinut vetäsi esiin klassillisen lyseomme romulaatikosta, silloin kun Apollon kultainen lyyry vapautta ennustaen kiilteli pohjolaisen nuorukaisen silmien edessä… mutta nyt minä vieläkin sinut olen nähnyt ja kauhistuksella naurahtanut sinun irvihaamullesi. Amabimini? Enkö, enkö, todentotta kuuna kullan valkeana sinun rimsuistasi irtipääse, etkö sinä siunattu-kirottu Amabimini ikinä aijo päästää minua rauhaan? Ah ja voi, sinä armas-karmas Amabini, jokaisen ylioppilaan ihanan-ilkeä henttu!… Saammeko koskaan sinulle laulaa hautauslaulua "Integer vitae…"? Qvousqve tandem abutere, Catilina, patientia nostra?
27 p. maalisk. —
Tyttöä saattamasta tultua: