— Mutta oletteko huomannut, kuinka joku pieni laulun sävel johdattaa muistoon jonkun rakkaan hetken menneiltä päiviltä? kysyi hän.
— Niin, olenhan minäkin jotain samansuuntaista huomannut…
Tyttö sanoi matkustavansa pääsiäiseksi maalle metsien helmaan ajelemaan…
Toivotin hauskaa retkeä! —
* * * * *
Hyvä neito! Tämä ihana kuutamoilta on kultakuvana painettu sieluni päiväkirjaan, mutta sen kuvan alle on synkänsinisillä kirjaimilla piirretty seuraavat sanat:
"Oi miksi me taas olimme niin ujot! Miksi taas salasimme toisiltamme sen suloisimman mitä on sieluissamme?"
— Olinhan hänelle aikonut sanoa niin paljon. Olinhan hänelle aikonut sanoa että meistä varmaan tulisi hyvät ystävykset, jos toisiimme saisimme paremmin tutustua… Kun hän kertoi kesänvietostaan ihanassa saaristossa, niin teki mieleni huudahtaa: "Oi jospa minäkin saisin viettää kesäni siellä, missä te!… Siellä missä te noin kuljitte hajahapsin rannan kivillä… avojaloin…"
Mutta — minä vaikenin kuin muuri. Kotiin tultuani tunnahti minusta yhtäkkiä että on mentävä kihloihin, nyt, nyt — hänen kanssaan. Miksihän se niin nyt tunnahtikin? Hänkö nyt on se sieluni kauvan kaivattu, hänkö se valittu? Tuntoni — myöntää… aivankuin myöntäisi.
Tuntuu kuin kihloihin meneminen juuri hänen kanssaan olisi niin luonnollista, tuntuu kuin tuttavat ja ystävät siitä ilostuisivat…