Olisimme tietysti ensin salakihloissa… kuukauden verran. Sitten… vapunpäiväksi sen julkaisisimme… sitä ei siihenasti tietäisi kukaan muu kuin Jumala. Vapunpäivän aamulehdissä letkahtaisi äkisti kaikkien luettavaksi:
Kihloissa:
Impi Inkeri Intomo Bom —
Antero — — — — —
Nimet sointuvat taivaallisesti yhteen! Niistä syntyisi kaunis akordi. Molemmat harvinaisen kauniita supisuomalaisia nimiä, hänellä kolme, minulla kaksi etunimeä… Mikä hellä helähdys, tahtoisin sanoa: mikä tunnelma noissa nimissä! Ja Päivälehden pikku-uutisten joukossa olisi luettavana toimituksen oma lentokohteliaisuus: kihloihin ovat täällä menneet — se ja se, sen ja sen tytär, äidin puolelta omaa sukua, sekä nuori kirjailijamme (tai nuori runoilijamme)—hm. Jaa, jaa, "risum teneatis amici!" — muistaakseni se merkitsee: tässä ei ole leikin sijaa!
Ja kirkkaana koittaisi se vapunpäivä. Lumenvalkoinen, putipuhdas ylioppilaslakki päässä rientäisin heti noustuani sinne merenrantamalle nuorta morsiantani noutamaan. Ilmassa tuulahtaisi ihana kevään tuoksu, kaste kimmeltäisi kuin jalokivimeri nurmen nukassa. Ja linnut laulaisivat puissa ja meren aallot välkkyisivät… Ja mä kulkisin sydän täynnä ihaninta tunnetta mitä nuormies ikinä tuntea voi. Ja noutaisin hänet sieltä. Hän olisi minua jo vartomassa… seisoisi siellä huvilassaan balkongilla, kukkavihko kädessä ja ylioppilaslakki päässään… niillä pehmeillä kiharoilla… ihanana, puhtaana, nuorena, suloisena, koskemattomana, onnellisena…
Aamunraikas olisi se suudelma, jolla toisiamme kohtaisimme. Hän tuoreen ruusun rintaani kiinnittäisi — tuoksuvat kielot hänen povelleen painaisin minä… vai päinvastoinko olisi sopivinta? — Ja me lähtisimme sieltä hilpeinä, kauneina, nuorina… tulisimme kaupunkiin ylioppilastalon edustalle… siellä olisivat jo kaikki koolla… tulomme huomattaisiin… meihin luotaisiin erityisiä silmäyksiä, siellä-täällä kuiskattaisiin vierustoveria nyhjäisten: "katso, tuossa tulevat — — — Olethan nähnyt tämän aamun Päivälehdestä että ovat kihloissa?"
Samalla kajahtaisi Y.L:n suusta laulu:
— — "joka rinta riemastuupi, laulu, lausu sydämille: Eespäin…"
Ja samalla nähtäisiin meidänkin hiljaa vierivän joukon ohi rattailla — edeltäpäin Alppilaan… Ja siellä… Niin: siellä sitten kummankin lukuisat tuttavat tulisivat kilistelemään maljojaan meidän onneksemme. Meille pidettäisiin joku sievä puhekkin… joku tuttu kirjailija tai poeta laureatus sen pitäisi… Me vastaisimme onnentoivotuksiin — simamaljoilla. Y.L. esittäisi hienoimman, piano-pianissimon lemmenlaulunsa… vähän niinkuin meidän kunniaksi…
Se olisi onneni, nuoruuteni, maineeni ihanin kevätpäivä. Minusta, murheellisesta, elämänhaluttomasta sielusta olisi äkisti tullut onnellisin, kadehdittavin olento… olisin suvannon suuri sulho, hän — Kalevan ihanin morsian…
* * * * *