— Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire jonnekkin sanomalehden toimistoon.
Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: "Kuulutte kirjoittaneen hyvän runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar…"
Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin varma että olen onnistunut kirjoittamaan hyvän runon. Ensi kertaa elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: "kas vaan: hän, joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!"
Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty! Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä. Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä, joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala! ajattelin: — mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia? Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen ja — runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta murhelmani ja epätoivoni!… Sinä tulet — kutsumattanikin. Tiedänhän sen. Tämä oli valhetta vain…
4 p. huhtikuuta. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä — sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan kuva. Yliopiston kirjastossa. Ylioppilastalolla… Pääsiäisloma loppuu. Huomenna alkavat koulut.
… Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja olen taas hermostunut…
Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa…
Ah mikset tyttö sä tullutkaan
tänä iltana tammen alle,
miss' eilen me kahden katseltiin
meren seljälle seijastavalle?
Minä kuljin siellä ja kuuntelin —
vaan kuullut en mitään muuta
kuin aallon ärjyvän huokauksen
ja tuulen puistavan puuta…
Minä astelin autiolla rannalla Sua muistellen, ystäväinen; mun sydämeni kävi niin suruiseks että olin niin yksinäinen!