Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan "licentia poetica'a", sillä en eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä tammipuita kasvaakaan. Mutta "Musat" minut ymmärtävät.
Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä — sinne vain askeleeni aina vievät… huomaamatta. Kyyhkyseni, valkoinen kyyhkyseni… Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi… Olen niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun kanssasi olisin onnellinen… Olen taas kadottanut päiväni, olen taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva? Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki tietää, mitä todellisuudessa olen… Jumala, lapsuuteni Herra, etkö anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? — — —
5 p. huhtikuuta. — Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään saanut näin kuuluvan epistolan:
Veikko hyvä!
Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä aamuna juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta "yli lukemaan" saarnaani.
En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain sanan kaksi noin vain päällisin puolin.
Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni; Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa, että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut, että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot arvostelemattomana pysyä — kaikkien tiet, kaikkien työt ja ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo, mitä sanoin. Se siitä vain.
Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon ensimäisten joukossa "kirjailija-looshissa", mutta en minä puolestani sittenkään tuota "kirjailijan" titteliä hyväksy, (voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset, Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa. Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme, joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin "kirjailijan alaa". — — — — —
Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan.
Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus,
luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot.
Valeas! — — —.
Petrus.