7-9 p. huhtik. — Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään, istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani…
Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys? Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko, joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa, on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan…
Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille…
10 p. huhtikuuta. — Tänään saapui "keskimäinen veljeni" odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään. Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata… "Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!" huomautti hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni "kiinailemaan". Olemme molemmat hyvällä tuulella — ainakin olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan, tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä. Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki kuuluu. "Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!" tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.
— Onko sinulla kiireitä tai tunteja?
— Ei mitään; olen aivan vapaa.
Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja, käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä käymässä… Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen, kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan…
Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä… Ja päivällisen jälkeen menemme kahden — Weckselliin. Ostamme hänelle, keskimäiselle veljelleni — silinterihatun. Hän on nyt semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus "meidän Matin" elämänvaiheissa…
Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla on tuommoinen… ja tuolla on tuommoinen… tuolle sopii hyvin tuo… tuota pukee… jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin… juuri tuommoinen —? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään… ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri… sen täytyy olla keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata — vatupassilla?
— Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.