Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä, joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta, vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja…
— Saisinko minä kovan hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.
Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä seisoi.
"Kovan hatun" matkin minä mutisten, "nimitetäänkö sitä kovaksi hatuksi?"
— "Kovan hatun", matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.
— Niin, kovan hatun — silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.
— Jahah, kyllä,… mikähän numero?
Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa. Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.
— Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä, mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli suorittanut silkkihattututkinnon.
Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi. Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra veljelläni oli pyöreä pää.