— Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten ryökkynälle.
— Ah, herralla on pyöreä pää!… huudahti neiti toistaen… mutta ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin… meillä on sellainen kone!
— Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis voidaan pyöristää…
Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.
Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten tiukasti suureen seinäpeiliin.
— Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani huomattavana oli arvellut että "kyllä minä sinunkin kanssasi uskallan…" Ja mistäpä niitä nyt yht'äkkiä olisi ottanutkaan asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut ainoatakaan tuttua kaljupäätä.
Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.
— Niin… kyllähän tuo… mikseikäs… hm… (En käsitä mikä lempo tässä pyrki naurattamaan).
— Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.
— Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea: semmoisia nykyään käytetään!