— Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin asianymmärtäväisen äänellä.
— Ei, meillä ei ole… vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.
(Sanoiko hän "herroille" — luuleeko tuo että minäkin ostan?)
— Jaa, no… ehkä nämätkin nyt soveltuvat…
Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.
En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani "komean" niinkuin minusta näytti — herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen herran — jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa matkustelleen taulukauppiaan… varsin elegantin…
Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt, samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa… Me kävelisimme yhdessä kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan… minusta puhuttaisiin ehkä "kaunoklikin" piirissäkin: oletteko nähnyt? — hänkin jo käyttää ja näyttää… Non plus ultra… Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se… kun on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut… Ja muutamat pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani — silloin. Hyy…
Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä. Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. —
Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.
— Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita, sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi pysähtyen samaa hattua hypistelemään.