Kirje eräältä toiselta sanomalehdeltä, joka sanoo kiitollisuudella vastaanottaneensa lähettämäni runosikermän ja lupaa rahoja… Vai niin: illalla sanomalehtimies, aamulla runoilija ja aamiaisen jälkeen — pedagoogi. Näet eräs V luokan oppilas normaalilyseosta ilmaantuu luokseni ja pyytää saada venäjänkielen tunteja "edessäni".
12 p. — Keväthattu? Rahat loppuvat taas. En käy juuri koskaan kapakoissa, mutta tänä iltana olen tullut juoneeksi olutseidelin ja syöneeksi illallisen "Gambrinissa". Meikäläiset teatterissa. En mennyt mukaan, vaikka olisi ollut piletti. Väittelyä…
13 p. huhtik. — Sadannes-ensimmäinen kuuntelutunti Normaalilyseossa. Kurssi alkaa olla kuitti. Kun siellä kävin, huomasin kovin vieraantuneeni kaikesta entisestä. Minua värisytti ajatella itseäni opettamassa luokalla, jossa olisi kuuntelijoita. En voi ymmärtää, kuinka olenkin kyennyt antamaan 2 harjoitustuntia talvella. Minäkö — minä? Minua kauhistaa ajatellessa että vielä täytyy antaa 1 harjoitustunti ennenkuin mitta on kukkuroillaan. Että jätinkin näin myöhäiseksi! Kevät kun tulee ja päivä jo polttaa! Naiset kuhisevat kevätpukimissaan, nurmi jo hiukan vihertää vuoren rinteellä, rattailla ajetaan… Ja minua orjuuttaa 1 ainoa tunti! Kunpa voisi olla sitä ajattelematta!
Toimistossa painetaan paraikaa minunkin isänmaallisia runojani N. S.
K:n lentokirjasiin kansalle. Olenhan onnellinen…
Illalla "populäärissä".
14 p. — Tärkeä momentti pedagoogi-esikartanossani. Olenhan maininnut koulupojasta, joka kävi pyytämässä että rupeisin hänelle antamaan yksityisopetusta. Pari päivää olen tätä asiaa miettinyt ja nyt vihdoin suostunut. Tuleehan samalla jotakin ansainneeksi (lieneekö pirullista ajatella opetustointa pelkän rahallisen hyödyn kannalta?) Olen tuuminnut vaatia oppilaalta, joka on varakkaan papin poika, 3 m. 50 p. tunnilta. Hirmuinen hinta? Toverit sanovat että se on aivan tavallista Helsingissä. Kolmekkaan tuntia viikossa ja herra maisteri saa 10 markkaa taskuunsa! Oppilaalle en ole ilmoittanut maksuvaatimustani eikä hänkään ole sitä kysynyt.
Tänään tuli hän luokseni ensi kerran, kirja mukana. Aurinko paistoi sisään huoneeseeni. Pyysin hänet istuutumaan sohvaan pöydän taa. Itse istuuduin tuolille, häntä vastapäätä. Kotiopetus alkoi s.o. läksyn valmistaminen koulua varten. Hän käänsi hauskasti. Sanojen taivutuspäätteet näkyivät olevan hänen heikoin puolensa. Huomenna päätimme ottaa toisen tunnin… Istuessaan sohvalla tuli hän sanoneeksi että hänellä on ollut umpisuolen tulehdus. Vähän kummallinen poika — lieneekö siivo niinkuin näyttää. Avomielinen hän oli. Katseli ympärilleen seinällä olevia taulujani. Kysyi: monennestako vihkosta nuot Kalevalakuvat ovat? "Oletteko nähnyt kuvia Eddasta?" kysyi sitten yhtäkkiä minulta. "Ne ovat hyviä", selitti hän etehisessä mennessään. "Kenenkä rintakuva tuo on?" muistan hänen myös kysässeen kesken opetusta… Saa nähdä, mitä tästä tulee. Kyllähän minä, mutta venäjänkielen verbejä en näy itsekkään varmasti osaavan. Ja opettajan pitäisi — tietää kaikki. Onkohan toimesta mitään siunausta minulle? Vieroittaako se… siitä?
Täytyy olla onneton ja syvästi suruinen tunne-elämässään, jos mieli olla runoilija… Sen olen havainnut…
15 p. huhtikuuta. — Toinen tunti kotiopetusta. Aurinko paistoi kuumasti vasten kasvojani, avonaisen ikkunan alta kuului pihalta kanojen kaakatusta ja mattojen pieksämistä… Maltshik tshitaet — Poika lukee. Tshitaet li maltshik? Lukeeko poika? — Njet, on pishet — Ei, hän kirjoittaa. Zdjes — täällä. Kuda? — minne?… Onhan se ihanaa tointa tämä. Kauniina kevätpäivänä! Mutta ei sovi antaa tunteille valtaa.
Helppoa tointahan tämä onkin. Enkä suinkaan vetelästi opeta. Tiukasti, vireästi vain, sillä laimea kysely piankin nukuttaisi oppilaani lämpöiseen päivänpaisteeseen. Tällä kertaa hän kiinnitti huomionsa pieneen valokuvaan. Kuka tuo on?