Yö siellä meren rannalla oli taas niin hiljainen. Ei keitään muita siellä näkynyt. Olimme täydellisesti kahden. Maassa hohti valkoinen lumi, jota juuri oli satanut. Ilma oli hermostoon herkästi käypä. Luulen että tällaisella ilmalla enin tunteekin lemmen kaipiota…
Hän sanoi olevansa väsynyt. Ah kuinka rakastan tuota hänen väsymystäänkin! Ah miksi en saa häntä tukea silloin kun hän on väsynyt? Hän kertoi pääsiäisenvietostaan maalla. Eräässä hauskassa iltamassa oli hän lukenut molemmat isänmaalliset runoni, jotka ovat olleet sanomalehdissä (anti-bobrikoffilaiset). Oh, kuinka niistä oli pidetty, tiesi hän. Kiitin häntä sydämmellisesti että runoni olivat saaneet kunnian tulla hänen huuliltaan lausutuiksi. Miksi en puristanut kätöstään mieleni osoitukseksi?… tunteenihan niin käski, mutta turha ujous esti. Tunnen että minun täytyy hänelle näyttää, mitä minussa on hyvää ja lämmintä, mutta en näy saavan sitä näytetyksi. Ja tästä, tästä kärsimykseni johtuvat…
Katumus täyttää rintani. Miksi en koskaan puhu hänelle sitä, mitä yksinollessani olen päättänyt puhua siltä varalta että hänet tapaisin… miksi en kysele, onko minulla mitään tilaisuutta häntä vastedes tavata? —
Hän ei sanonut huomenna tulevansa sinne. Ehkä oli tämä siis viimeinen tilaisuus, jolloin sain hänet tavata ja kotiin saattaa? Miksi en siis maininnut edes tästä ja ilmaissut suruani? Ja miksi en sanonut että jos hän huomenna todella ei ole Alppilassa muiden mukana, niin sitä suren ja häntä koko illan muistelen ja kaipaan! — Minä, jos ei kukaan muu! Ei ilta ilman häntä ole minulle mistään arvosta. En sanonut hänelle tätä, sanoinhan vain: tulkaa, neiti, voi tulkaa nyt sinne kumminkin! (tuntuu kauhealta ja vieraalta kutsua häntä neidiksi; tuntoni sanoo että pitäisi nimittää häntä sillä ihanalla nimellä, mikä hänellä on).
* * * * *
Olisinhan valmis menemään kihloihin hänen kanssaan! Vaikka hänessä olisi kuinka paljon tahansa puutteellisuuksia, vaikka hän olisi kuinka kipeä — nyt en sitä minään pitäisi, rakastan vain sitä hyvää ja hellää, mitä hänessä tunnen olevan. Minulla ei olisi mitään vaatimuksia: hän saisi olla millainen tahansa ja tulla millaiseksi hyvänsä… ja hänellä saisi olla millaiset sukulaiset hyvänsä… kun hänet saisin, se minut kokonaan nyt lohduttaisi ja saisin elämän ja onnen ja tarkoituksen, jonka tähden elää…
Sairaloinen haaveksija… olen tänään lueskellut onnettoman venäläisen runoilijan Nadsonin elämäkertaa… sieluni tuntee samaa mitä hän on tuntenut joskus päiväkirjansa ääressä…
Lemmityiseni!
Jos uskaltaisin hänelle tunteeni kirjoittaen ilmaista? Olenhan hänelle ennen runoni lähettänyt, mutta silloin olivat syyt pätevämmät. Kyllä uskallan, olen aina uskaltanut tällaista… olen myös usein saanut katua kirjeitäni, jotka hetken tunnelmissa ovat irtipäästetyt. Kentiesi hän säikähtäisi, pelästyisi tykkänään, pitäisi minua puolihulluna… pitäisi minua koulupoikamaisena… ja joutuisin ehkä naurunalaiseksi…
19 p. huhtik. klo 3,20 aamuyöllä… Tulen Alppilasta. Siellä toverein seurassa join olutta ja likööriä. Juhla oli muuten sangen laiha. Tyhjyyden tähden joimme — juomisesta saimme valheinnostusta ja laulun ja melun halua. "Pohjalaiset! pohjalaiset!" Mutta minä sanon että mennyt sukupolvi, se jolta meillä ovat ne kauniit traditsioonit, se oli meitä vankempi, se oli fyysillisesti vankempi ja siis henkisestikin väkevämpi. Voi nykyistä polvea! Mitä meissä on? Laihtuneet luut ja lainatut sanat! Me matkimme turhaan suurmiehiämme. Meissä ei ole sitä tarmoa ja voimaa, mikä heissä oli.