20 p. Kirkas päivä. Viimeinen levähdys vanhoilla laakereilla. Oikeinpa repäsi sydäntäni, kun minulle noista kahdesta sanomalehdessä olleesta runosta maksettiin kokonaista 50 markkaa. Olin odottanut korkeintaan 20, enkä sitäkään olisi kehdannut vaatia, mutta hätä siihen pakotti. Sillä enhän ollut ajatellut mitään aineellista palkkiota sepittäessäni nämät — ainoat laatuaan minulta — isänmaalliset, huomiota herättäneet hymnit maaliskuulla. Kas, kas, kuinka sydänalassa tuntuu hyvälle — ja ne molemmat runot ovat nyt erityisiin kirjasiinkin painetut — Suomen kansalle levitettäviksi — niitä kirjasia sain ottaa ilmaiseksi mielinmäärin herra toimittajalta.

Taas minulle tarjottiin toimi — venäläisten lehtien referoiminen sanomalehdessä. Ja taas minä kieltäysin — onneton, johon ihmiset varmaan luottavat sentähden että olen "filosofian kandidaatti". Maisteri? Mainiokin nuori maisteri! Patrioottisia runoja hän rustata osaaja matkii Runebergia kuin papukaija konserttia, mutta yhteiskunnalliseen elämään ei hän käytännössä kelpaa. Varmaan hänessä "sepittelemisen" kyky on kehittynyt kaikkien muiden kykyjen kustannuksella? Sitä olen jo monesti itsekseni ajatellut. Lienen niitä, joille on suotu vain yksi ainoa lahja… Mutta en edes sitä kykene huippuunsa kehittämään. Viikkokausiin en ole kirjoittanut oikeata runoa!

Saman päivän iltana klo 11.

Tulen Kaivopuistosta, sellaisesta talosta, jossa en ennen ollut käynyt. Kuulun näet johonkin huvitoimikuntaan…

Kauniissa kuutamossa saavuin sinne erään toverin kanssa…
Keski-ikäinen pari…

He olivat matkustaneet Wienit ja Wiesbadenit, Jenat ja Jerusalemit, nähneet sen ja senkin kuuluisan vuoren, sen ja senkin pyhän luostarin, saaneet audienssin Hessen-Nassaun herttuattaren luo, jonka valokuva heillä loisti salin pöydällä, tutustuneet merkillisiin henkilöihin, nähneet turnajaiset Turkinmaalla tai jossain siellä päin, juoneet tuhatvuotista kellariviiniä Unkarin pustalla ja heillä oli ääretön joukko kuvia maailman maisemista, rakennuksista ja merkkihenkilöistä…

Mitä minua liikuttaa nuo loistavat mailman paikat, erikoiseen tyyliin raketut luostarit ja luostariportit, kaikellaiset historialliset hirttokuvat ja monumentit, solat ja sillat, tunnelit ja turnajaiset…! Sieluni ei niistä mitään saa, ja valheviehätystä se on, jos johonkin sieluttomaan rakennukseen ihastuisin ja sen jokaista nurkkaa huumauneena katseleisin!…

"Se kuuluu sivistykseen"? "Oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä…"

Lieneekö ihmiselämälle niin siunauksellista, jos itselleni hankkisin paljouden kaikellaisia tietoja eri maiden oloista? Ottaisin tarkan selon siitä tai tuosta portinpylväästä, siitä tai tuosta kivimöhkäleestä?

Minua surettaa ja suututtaa, huolestuttaa ja samalla hävettää ääretön tietämättömyyteni kaikesta suurmaailman n.k. sivistyksestä. Mitä tiedän esimerkiksi Panamajutusta? En yhdellenkään ihmiselle osaisi siitä selkoa tehdä, sillä en ikinä ole siitä selkoa ottanutkaan, sillointällöin jonkun pätkän sanomalehdistä lukaissut… ilman mielenkiintoa. Kreikan ja Jaappanin sota, Ameriikan Yhdysvaltain ja Espanjan väliset taistelut, jotka kaikki ovat kuuluneet nykyaikaisiin merkkitapauksiin — niistä en tiedä mitään, en tiedä enkä välitä sodan syistä tai seurauksista — mitä ne minua liikuttavat? (vuosiluvuilla on aivoni koulussa väsytetty).