Järkeni lienee rajoitettu, aivoissani lienee aidattuna vain pienoinen pelto, joka kasvaa suomalaista ohraa. Vehnät ja maissit eivät siellä menesty…
Pitäisikö ruveta todenteolla lukemaan kieliä: saksaa ja ranskaa ja suurmaailman kirjallisuutta? Kuka kaikkea ennättää tänä kuumeentapaisena aikana? Väliin tekisi mieli kirota nuuskuksi kaikki kirjahyllyt, jotka ovat kukkuroillaan minulle vielä tuntematonta kirjallisuutta… "Sivistys" on sentään jotakin kauheaa, sillä sillä on hirveästi paljon vaatimuksia. "Sivistys" on turmiollista, sillä se herpaisee nuoren hengen voimat. Vihaan sydämmeni pohjasta kiljuvia junia ja päriseviä kone-pyöriä — ne kaikki ovat tuoneet mukanaan mammonan palveluksen! Edistys ja suuret keksinnöt ovat kamalat! Kuinka monta yksilöä sekunnissa tappaneekaan maailman kehitys?… Rauhaa, rauhaa minä tahdon! Luontoa ja rauhaa ja uutisviljelystä koko olemukselleni. Koulu ja opistot ovat minut tylsentäneet. Miksi jatkoinkin lukuja yliopistossa ja sain valheella "viisaustieteellisen" maineen?.. Milloin tulee käännekohta ja uus elämä?… (Toiselta puolen on viehättävää ajatella että koko kulttuuri lepää nenäni alla kuni aukaisematon paksu kirja; jahka sunnuntai joutuu, niin siihen tartun — nyt en jouda.)
21 p. huhtikuuta. Kävin Normaalissa. Ah sentään!
Luokkatoverini, jonka kanssa pikkupoikina olemme sylityksin maanneet, jonka kanssa rinnatusten ripillä käyneet, jonka kanssa yksissä ylioppilaiksi tulleet — hän siellä jo suorittelee lehtorin näytteitä. Ja se käy kuin rasvatuin rattain.
Seisoin oven takana, sillä luokka oli ääriään myöten täynnä yliopettajia ja auskultantteja. Kuulin hänen puhuvan korkea-runollisin vertauksin Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonista: "niinkuin kevättulva, joka…" Hänen sanansa olivat punnittuja, hän seisoi voitonvarmana luokan edessä avaroine, kiiltävine rinnuksineen, hyvinmukautuva hännystakki yllään.
Kuuntelin häntä neljännestunnin ja ajattelin itsekseni: "voi sinuas miekkoinen Malakiias! Sinä olet totisesti syntynyt valmiina tähän mailmaan, jota kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa…" Kuuntelin ja jätin kesken, uskoin ja läksin suoraan saunaan, sillä lauvantaipäivinä on tapani tällainen.
Tragikomedia on elämä.
22 p. huhtikuuta. Olen nähnyt — hänet! Hän tuli minua vastaan Aleksanterin kadulla. Minä olinkin kävelyssä vartavasten häntä kohdatakseni ja kaihoni oli suurimmallaan ja ajattelin vain häntä ja olin mietteisiini vaipunut… niin juuri silloin hän ohitseni sipsutti: näin hienonvalkoisen otsan tummat, kirkkaat silmät, pehmeät kiharat… Säpsähdin ja haparoin lakkiani… minä narri!… Hän oli nähtävästikin havainnut minut ennen kuin minä hänet — ja minusta näytti että hänkin säpsähti… mutta minusta näytti myös ikäänkuin olisi hän yrittänyt naurahtamaan minut nähdessään juuri niin kuin naurahdetaan sille, josta juuri on ollut erityistä puhetta jonkun kanssa ja joka samalla sattuu tulemaan vastaan… Hän meni menoaan enkä rohjennut kääntyä hänen mukaansa, sillä minusta näytti että joku outo naishenkilö oli kävellyt hänen rinnallaan. Tunsin iloa ja tuskaa ja pyörähdin Mikonkadun kulmasta Espikselle — ensimmäinen ajatukseni oli kiirehtiä Unioonikadun kulmaukseen häntä vahtimaan, sillä varmaan hän nyt oli kotiaan menossa ja voisin siis taas mennä — saattamaan…
Mutta kohta häpesin omaa kiihkeyttäni ja minusta tuntui oma tilani naurettavan surkealta ja koomilliselta: — tämmöisellä säällä olla lemmenretkillä! (Satoi näet taivaantäydeltä märkää lumiräntää). Ja — minä, auskultantti, tulin surullisin mielin yksinäiseen asuntooni…
Niin, vilahdukselta hänet näin: Milloin saanen hänet taas nähdä? Tokko enää milloinkaan. Ylihuomenna on toverikokous, mutta olen päättänyt etten sinne mene, sillä monet toverit jo ivailivat että "sinustakin on tullut niin ahkera osakunnassa-kävijä!"