Jollen häntä saa tavata, niin kirjoitan hänelle. Jumaliste kirjoitan! Sillä en voi pidättyä: täytyy saada hänelle sanotuksi tunteeni että hän on minulle kalliimpi muita. Olkoon se kuinka koulupoikamaisesti tahansa tehty, mutta miksikä salata hyvää itsestään? Ensin kirjoitan hänelle esimerkiksi tuollaisen aivan lyhyen, muutamia rivejä käsittävän kirjeen, jossa kysyn: saanko hänelle kirjoitella kirjeitä? Jos hän lähettää myöntävän vastauksen, silloin olemme ikuiset ystävykset ja minä sanon hänelle kaikki… Ja minä kysyn häneltä m.m. tunsiko hänkin minun läsnäoloni tänään ennenkuin tulimme toisiamme vastaan. Olen varma siitä että hän hermoissansa sen tunsi! Sillä hänellä on myös hennonherkkä vaisto… ja luulen että hän on salaisimmissa sydämmen tunteissaan myös paljon minua muistanut…
Voi minua! olisin niin valmis rakastamaan ja tekemään onnelliseksi, mutta lieneekö minulle sitä suotu? Elä sammu, ihana tähti, elä sammu, vaan salli lempeän valosi levitä murheelliseen sieluuni, joka on hellyyttä täynnä!… Niin, tämä kai on sitä rakkautta, sitä nuorta rakkautta. Ja nämät kai ovat niitä lemmen ikuisia tuskia…
23 p. Sunnuntai. Tunnen itseni ihmeen virkeäksi ja vallattomaksi. Olen juossut huvitoimikunnan asioissa; puhellut telefoonitse j.s.s. Iltapäivällä Y.L:n konsertissa. Korvissani soipi: "Siell'on lapsen lysti olla…" Sitten olen ajellut tohtori Tuohisen kanssa Alppilaan, viettänyt siellä puolen tuntia simamaljan ääressä Y.L:n laulua kuunnellen, kadottanut toisen kalossini, pudottanut hohtokivinapin, vieraillut huvilassa "Talven pulmu"… Olen niin terve ja voimakas että tuntuu kuin voisin hypätä yli kokonaisten talojen ja yhdellä ponnahduksella pääsisin tuohon kuuhun, joka täytenä paistaa raikkaassa kevätyössä. Oi ihanaa on olla terve ja nuori ja koko elämä edessä avoinna!
Mutta minulta on jäänyt juttelematta, mitä erikoista on tänään tapahtunut.
Päivälliseltä kotiin palattuani ja istahdettuani Nadsonin runoja katselemaan, soi etehisen kello kahdesti, jolloin riensin avaamaan. Sisään astui — entinen luokkatoverini, jonka kanssa yhtäaikaa oli ylioppilaaksi tultu, insinööri Köykäinen, yksi niitä tovereita, joiden kanssa ei ikinä ole lähemmin seurusteltu ja joista en ole pitänyt, (miksi en sitä tunnustaisi.) Ne harvat kerrat jolloin pääkaupunki-ajalla olin hänet kadulla kohdannut, olin tuntenut häntä kohtaan kylmyyttä ja inhon tapaista suvaitsemattomuutta. Toveri näet joi ja eleli epäsiveellisten naisten kanssa, halveksi kirjallisuutta, jota ei mitenkään harrastanut, lörpötteli mitä sylki suuhun toi ja naurunsekaisella irvistyksellä kohteli kaikkia vakavampia kysymyksiä. Olin häntä oppinut pitämään täydellisenä materialistina, hengettömänä dekadenttina.
Nyt tuli hän luokseni ja sentähden vähän hämmästyin:
Sinä tulet luokseni — sinua mahtaa joku erityinen asia tännepäin ajaa?
Hän ei vastannut mitään, mutta suu vetäytyi nytkin jonkunlaiseen irvistykseen ja riisuessaan palttoota yltään sanoi hän: otatkos vastaan?
Pyysin häntä astumaan huoneeseeni, koetin tehdä sen jonkunlaisella ystävyydellä etten entistä luokkatoveria pahoin loukkaisi, mutta tunsin kuitenkin että hänen tulonsa oli minulle yhä vastenmielinen. Tulonsa syyksi virkkoi hän: "Mä näin sun akkunasta kulkevan sivu ruokapaikan ja arvasin sun menevän kottiisi, aattelin että nyppä kerran lään käymään sen siistin poijan tykönä."
— Vai niin, sanoin, painappas puuta… Mitä sinun mailmaasi nyt kuuluu?