— Minunko mailmaani?…
— Niin, se on tuota sillä tavalla että jokaisella näkyy olevan oma maailmansa ja oma piirinsä, jossa hän elää ja hengittää… Se entinen toverielämäkin se on aikaa sitten hajonnut, jokainen on joutunut omalle alalleen ja liikkuu ja ottaa vaikutuksia vastaan omasta ympäristöstään. Sentähden tässä niin vieraantuu. En kai minäkään sinusta paljoa tiedä etkä sinä minusta?
Hän sanoi huomanneensa samaa.
— Minunko mailmaani? toisti hän sitten itsekseen vastaamatta jäänyttä kysymystäni. — Että mitäkö minun mailmaani kuuluu? Kuuluu siihen yhtä ja toista… Mutta mitä sinun mailmaasi kuuluu? — vieläkö sinä yhä niitä runojasi kirjoittelet? Mihinkä nä niillä luulet pääseväsi? Heitä pois, kuule (hän lausui nimeni yhä tavalla, joka aina oli minua kiusannut) se turhuus… Et sinä niillä rauhaa saavuta… ainoa lohdutus ainakin minulle on — raamattu siitä minä olen rauhan löytänyt?
Katsoin toveriini hämmästyneenä. Tuo mies, tuo, jonka olin luullut astuneen kynnykseni yli samanlaisena materialistina kuin ennenkin, vailla mitään siveellisiä tai ihantellisia pyrkimyksiä, hän ilmoitti nyt tutkineensa raamattua!
— Ettäkö siis sinäkin, insinööri Köykäinen, luet raamattua?
— Niin… se on paras kirja maailmassa, ainoa kirja, josta saa lohdutuksen. Sitä minä luen joka päivä!
Ja hän alkoi minulle puhella jumalansanaa, siteerata Nikodeemuksen sanoja Jeesukselle ja Kristuksen vastausta Nikodeemukselle: "Tuuli puhaltaa kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka hän menee — niin on myös jokainen, joka uudesta syntyy."
Hän toisti viimeisen lauseen kolme eri kertaa, joka-kerta pannen painon sanalle niin.
Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti raamatun lauseista puhuessaan.