25 päivä huhtikuuta. Jumalankiitos! nyt se on ohi — viimeinen harjoitustunti. On kuin raskas paino olisi pudonnut sydämmeltä… Koko eilisen päivän ahdisti se minua, ahdisti selittämättömästi. Levotoinna harhailin kaupungilla; olin jo tehnyt ne valmistukset, jotka kykenin tekemään ja jos yhä yritin, meni kaikki vain sekaisin. "Sehän nyt merkillistä ettei voi pitää ajatuksiaan koossa, ettei voi järkevästi johtaa kysymyksiä oikeassa järjestyksessään… tunteita, tunteita vaan!" Tähän levottomuuteen liittyi toinen polte: olin nähnyt hänet eilen, hän oli tullut vastaani esplanaadilla, aivan yksin, keskellä paistavaa päivää… ja minä, minä hullu en nytkään kääntynyt hänen mukaansa! Minä julma! Miksi tein vasten sydämmeni sisintä halua? Tervehdin kylmästi, annoin hänen mennä… sitten vasta käännyin ympäri, tahdoin tavoittaa hänet, riensinkin ensimmäiseen kadunkulmaukseen, siinä pysähdyin ja häpesin (mitä minä häpesin?) — hän meni tuolla… juopa suureni…
Illalla oli ihana kuutamo. Olin osakunnassa. Siellä oli hänkin. Mutta en mennyt häntä saattamaan, vaikka tilaisuus tarjoutui… Miksi en mennyt? Siksikö että toverit kaikki olivat kiihkoni huomanneet… he sille keskenään irvistelivät. Tahdoin muka näyttää että voin olla välinpitämätönkin tuosta tytöstä… Koko yön lepäsin yksinomaan häntä muistaen (kaihoni oli puhdas), lepäsin kuumeessa, vaikka ikkuna oli auki. Jo klo 5 heräsin. Olin tuskallisesti nukkunut. Koko ruumiini vapisi sisällisestä liikutuksesta. Koetin rohkaistua, koetin olla häntä muistamatta… ei, minä muistin hänet joka sekunti. Hullunkurista oli kaikki samalla kertaa: harjoitustunnin "skakkus" — ja rakastumisen ahdistus — yhtaikaa.
Kello 8 aamulla menin kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti. En tuntenut itseäni omaksi itsekseni. Olisin ennen vaipunut alle maan kuin nyt mennyt esiintymään. Mutta minun täytyi. Yliopettaja ja kymmenkunta auskultanttia marssivat armottomasti jäljessäni luokalle. Ja tunti alkoi — ja tunti loppui. Seurasi kritiikki… tehtiin huomautuksia, enimmäkseen vähäpätöisiä… myönsin kaikki vikani… Rehtorin arvostelun kiittävä puoli on aina hyvin lyhyt ja tulee lopuksi muistutusten pistinten perästä ikäänkuin pieni sokurileivos suolaisen puuron jälkeen. Tuiki terävän miehen kiittävät sanat kuuluivat näin: Yleensä tunti meni tasaisesti ja sujuvasti… Loppu oli epäselvää mutinaa parran sisästä. Tunsin jonkunlaista myötätuntoisuutta herra Rehtoria kohtaan. En hänen huomautuksiaan tai moitteitaan pane ollenkaan pahakseni. Hänellä on kunnioitettava kokemus pienimmistäkin seikoista opettamisessa (merkillistä vain että hänen omaa opetustaan arvostelevat kovin kuivaksi).
Lieneeköhän tämä nyt ollut viimeinen tunti julkisessa oppilaitoksessa? En näet huoli neljättä harjoitustuntia, koska ei ole pakko. Tyydyn vähimpään lailliseen määrään. Minulla on tileissäni toista sataa kuuntelutuntia, toista tusinaa virkatunteja ynnä nämät kolme ammattituntia. Riittää! Työni Suomen normaalilyseossa on loppunut. Olen päässyt piinapenkistä, kilvoitellut hyvän kilvoituksen… ja otan nyt riemulla vastaan vapunpäivän vieton. Tänään menen viemään ylioppilaslakkiani pesetteelle…
Saa nähdä mitä tämä vuorokausi mukanaan tuo? Illalla on m.m. osakseni tullut mennä noutamaan eräs nuori, minulle tuntematon laulajatar mukaan siihen iltamaan, jonka huvitoimikuntaan kuulun.
— — Tänään olen saanut kaupungin postissa uskonnollisen kirjasen nimeltä "Epäilyksestä uskoon". Sen lähettäjäksi "epäilen" tuonoin luonani käynyttä toveria…
Merkillinen ilmiö maailmassa on, että heti kun on saanut oman sielunsa "pelastetuksi", alkaa huolehtimalla huolehtia niistäkin, jotka eivät haudantakaista helvettiä pelkää…
Sam. pnä j.pp. klo 3…
Turhaan käveltyäni Espiksellä häntä kohdatakseni, palasin pois poiketakseni päivällispaikkaani. Silloin tuli hän vastaan — ei yksin, vaan toisen kanssa. Se toinen oli — herrasmies. Minä tervehdin ja hän. Impeni näytti vastaavan ystävällisesti se toinen näytti minuun vilkaisevan. Herrajumala! Kuka tämä herrasmies mahtoi olla? Taivas varjelkoon, eihän hän vain liene jo — kihloissa? Vai oliko herrasmies joku hänen sukulaisensa: veli tai serkku, jollaisesta hän kerran oli jotain maininnut. Soisin niin olleen…
Ihmeellinen psyykillinen toiminta! Taas olin juuri kiihkeimmilläni neitoani ajattelemassa, kun hän samalla ilmestyikin eteeni. Minulla oli ollut tajuton aavistus hänen läsnäolostaan. Sen huomasin heti hänen sivumentyään.