Ruoka ei maistunut! Mietin koko syöntiajan runoa, joka ilmaiseisi mustasukkaisuutta. Sellaista tietenkin syvästi tunsin…
Läheisin naapurini Leo Lemmetön, joka paraikaa viimeistelee kandidaattitutkintoansa, tietää minun tilani. Hän laskettelee siitä raitista leikkiä. Hän väittää että hermoissani muka on joku kummallinen vika. Muuten en muka näin kiihtyisi ja viehtyisi tuohon naiseen. "Sinun veressäsi liikkuvat molekyylit liian herkästi — sentähden sinä noin rakastut. Sinun pitäisi ottaa jotakin ainetta, joka asettaisi nuot molekyylit luonnolliseen tasapainoon?" — Niin, minähän olenkin epänormaali, vastaan minä: — tiedän itsekkin että jonkunlaisesta sähköherkkyydestä tämä rakastumiseni suuresti riippuu.
"Miehen täytyy hillitä itseänsä! Rakkautta ei sovi päästää hallitsevaksi tunteeksi. Miehen täytyy olla mies!"
— Mutta minä kaipaan naisen hellyyttä… kidun ja läkähdyn ilman sitä…
Hän, Leo Lemmetön, nauraa minulle kaikuvasti vasten kasvojani ja sanoo että minulle olisi terveellistä saada asua viikonkin ajan yhdessä puulaakissa hänen kanssaan, niin saisin muka nähdä, kuinka arkipäiväinen ja pikkumainen olento hänkin, tuo ihanteeni, oikeastaan on. Ja minä kuulenma kyllästyisin ennenpitkää häneen ja viehtymykseni lakkaisi ja lempeni lakastuisi…
Toverini sanat eivät tepsi vähääkään. En pääse puuhun en petäjään tästä että minussa kuohuu erityisiä helliä tunteita tuota neitoa kohtaan.
Yöllä…
Tyhjää, tyhjää, tyhjää! sielussani ja kukkarossani! Tulen "ihanteellisten" illatsusta. Muistan siellä lukeneeni runoni "Kuin virta vilpas uurtaa uraa suomenkieli!" Tantus Kvantus sanoi sen johdosta arvoni suuresti alentuneen hänen silmissään. Vahinko ettei se hyvin juotettu sonnivaska saanut tietää, kuinka suuresti hänen arvonsa aleni minun silmissäni sen arvostelun johdosta. Merkillistä tosiaan! Vai ei Bobrikoffin tultua maahan enää muka saisi virittää hymniä omalle kansalliskielelleen? Sitä peliä en ymmärrä!…
26 p. huhtikuuta. — — —
Ei! en kestä tätä! En kestä… Taas hänet vilahdukselta näin seisoessani teatteripilettien myymälässä, näin hänet lasioven läpi ja hänen kanssaan käveli eri mieshenkilö kuin eilen. Näin hänen hymyilevän, näin nuot tummat silmät, joiden kiilto on jotain erikoista… hän ei minua voinut huomata… Miksi minun pitääkin hänet nykyään joka-päivä nähdä, nähdä kuni ihanan tähdenlennon, joka vain silmänräpäyksen ajan leimahtaa hukkuakseen tyhjään pimeyteen?… Oi, olen rakastunut, onnettomasti rakastunut, hulluuteen asti rakastunut tuohon kiharaiseen tyttöön…