Olenko rakastunut? Suuresti, pysyväisesti rakastunut? Kestääkö rakkauteni hautaan saakka? Kaikista vaikeimmat tuskat tuottaa minulle tämä lempi sentähden, etten kykene siitä kirjoittamaan runoja. Ja miksen? Siksi kai että tunteeni ovat tulvillaan tulkitsemattomia haaveita ja suruja.
Oi kuinka onneton olen. Miten on minun käyvä? Jos voisi runoella, niin se helpottaisi. Saaneeko hän milloinkaan tietää, mitä hänestä olen ajatellut? Jos hän saisi, niin eikö ymmärtäisi…
Vähän myöhemmin…
Koetan sovittaa tunteeni seuraaviin säkeisiin:
Hellytä Herra mun Impeni mieli,
Immen, jota ma ikävöin,
Jota ma illat ihaillen itken,
Jota ma muistan päivin ja öin!
Elämäni tuki, elämäni turva,
Sieluni lohdutus ainoinen!
Hänet jos saisin, elämän ma saisin —
En olis iäti murheinen…
Lähdin kaupungille, sillä autiossa asunnossani en viihdy. Päätin vartoa hänen tuloaan. Olen näet kuullut että hänellä on vapaa tunti klo 12—1. Varustausin sisällisesti neitoani kohtaamaan. Sitä ja sitä pitää minun muistaa hänelle sanoa, minun täytyy, sillä hänen täytyy saada tietää jotain oikeasta suhteestani…
Kävelin rantatorille ja katselin ruusuja ja hyasintteja, joita siellä myötiin. Ihana tekosyy, ajattelin, olla olevinaan täällä ruusuja ihailemassa ja samalla odotella sydämmensä ruusua, sielunsa sinilemmikkiä, unelmoivaa valkokieloa… Kello osoitti 10 minuuttia yli 12. Aloin astua esplanaadia ylöspäin. Silloin näin hänen tulevan toista puolta katua — yksin.
Riensin kadun poikki ja tavotin hänet pian. Hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä… "Hyvä neiti", taisin sanoa päästäkseni johonkin keskusteluun, "olen nähnyt teidät nykyään joka-päivä… vilahdukselta… mutta tavannut en teitä ole!"
— Ja minä olen nähnyt teidät! virkkoi neito hilpeästi.