— Vaan minäpä olen teidät nähnyt tänäänkin aamupäivällä erään lasioven läpi…
Semmoisista pikkuseikoistahan puheenvaihdon useinkin täytyy alkaa.
Niin lähdin häntä saattamaan meren rantaan. Me kuljimme ruusujen ja hyasinttien ja kielojen keskitse, mutta niitä en enää muistanut. Mitä me puhuimme tai keskustelimme, sitä en huoli tarkemmin selvittää. Ne olivat satunnaisia asioita, joihin puheemme johtui. Muun muassa sattui vastaamme tulemaan raajarikko mies ja sen keskustelun johdosta, jonka hän tästä asiasta alotti, tiedän immelläni olevan hellän, sääliväisen sydämmen… Kevätpäivä paistoi kuumasti. Hän ei mennytkään kotiaan, vaan tuttavainsa luo. Ja minä, miekkoinen, jäin tietenkin hänen takaisintuloansa odottamaan. Hän sanoi viipyvänsä vain neljännestunnin… Odotin valtiatartani jossakin tienristeyksessä edestakaisin kävellen ja katsellen merta, jossa välkkyi enemmän jäätä kuin avovettä. Tämäkin kevätpäivä on jääpä ikuisesti muistiini, ajattelin. Tällä hetkellä olen onnellinen ihminen, sillä kohta saan taas nähdä hänet, sydämmeni valitun!
Oi jospa elämä alati olisi tämän hetken kaltaista!
Hän tuli lupauksensa mukaan. Katsoi minua suoraan silmiin. Nuo kirkkaat silmät! Tarkastiko hän minua? tahtoiko hän tutkia mikä oikeastaan olen? Oliko joku ehkä hänelle minusta jotakin outoa kertonut ja hän nyt tahtoi tutkia, huomaisiko hän sitä samaa?… Näkikö hän mitään hyvää? Näytinkö yön valvottuani ehkä väsyneeltä…
Minulle tuli semmoinen tunne että minun täytyy tulla hyväksi ansaitakseni hänen hyvyyttänsä… Olisinko siis kelvollinen hänelle? Ansaitsisinko hänet?… Hyvä Jumala…
Me palasimme verkalleen kaupunkia kohti. Sain puheen johtumaan hänen nimeensä. Sain sanotuksi, mikä kauvan oli ollut sydämmelläni, että hänellä on — kaunis nimi. Hän ihmetteli että tiesin hänen koko nimensä… Sitten kysyin, missä hän kesänsä aikoo viettää. Hän matkustaa täältä kotiinsa kesäkuussa, mutta viipyy siellä vain pari viikkoa. Sitten hän tulee takaisin tänne pääkaupunkiin ja kulkee säännöllisesti työssään. Mutta joka lauvantai menee hän höyryvenheellä 3 tunnin matkan päähän Läntiseen saaristoon, jossa hänen ystävillään on huvila. Surkuttelin että hänen täytyy niin paljon olla Helsingissä eikä saa kesällä vapaasti asua maalla. "Elkää sanoko mitään! voi elkää sanoko!" huudahti hän. "Sitten puhuimme vapunpäivän vietosta ja minä kysyin leikillä, oliko hän jo muistanut ylioppilaslakkiansa 'pesettää'. Hän sanoi jo eilen saaneensa sen puhtaana takaisin. Mainitsin että minä puolestani vasta eilen olin vienyt lakkini pesetteelle. Saakohan teitä tavata vapunpäivänä?" tulin sanoneeksi. Hän arveli että kyllä kai tavataan. Hän ottaa osaa klubi-iltamaankin. Ja ehkä osakuntalaisten päivällisiinkin. Mutta entä Kaivohuoneella, tavataankohan siellä? Teki mieleni sanoa että soisin tulevani hänen kanssaan samaan pöytään (somasti mahtaa valkolakki soveltua hänen kauniiseen päähänsä?). Mutta — se jäi sanomatta. Ja surulla huomasin että oli mahdotonta nyt keksiä syytä kysyä häneltä, saisinko jolloinkin, jos haluaisin, hänelle kirjoittaa…
Siinä olikin jo hopeainen jalopeura, hänen työpaikkansa nimikilpi…
Lausuin hänelle hyvästit. Hän hymyili. Ja silmät olivat kirkkaat…
Tuskin olin neidosta eronnut, kun tapasin Tantus Kvantuksen. Menimme juomaan simaa. Toveri kertoi vapulta lähtevänsä kuukaudeksi Saksaan. Palaa sitten Hankoon "kylpemään päältään kesän tomut". Itsekullakin ovat omat polkunsa.
* * * * *