Onpa hiukan harmillinen juttu että kaikki alkavat tietää ihastumisestani, huomauttelevat ja hämmästelevät. Irvistelevät suloisimmille tunteilleni!…
Tänään en ole yrittänytkään häntä kohdata. Koetan hillitä itseäni. Koetan päästä käsiksi johonkin työhön. Voisinko silti unohtaa hänet, voisinko nyt, kun minulla on hänestä ehkä puhtain kuva sielussani? En tahdo koettaakkaan.
28 p. huhtikuuta.
Onnetar soi minun taas hänet tavata! Istuimme ylioppilastalon juhlasalissa… Silloin tuli "ystäväni" Teuvo Tuohinen seuraamme. En totisesti ollut tiennytkään että toverikin tunsi hänet… Minussa on mustasukkaisuus luonteenomaista. Tähän toveriin olen kuitenkin jo tottunut. Sentähden, vaikka hänen äkillinen tunkeutumisensa pariimme minua alussa hiukan harmitti, tyynnyin pian ja me läksimme kahden häntä saattamaan. Niin, tietysti, kun ajattelen, on hänellä oikeus olla tuttu kenen nuoren miehen kanssa hyvänsä saati sitten niin hienon miehen kuin tohtori Teuvo Tuohisen! Mutta uusi huoli oli kuitenkin kaikitenkin pistänyt sydämmeeni ja siellä se nyt jäytää, jäytää ja kalvaa. Mistä me keskustelimme? Teatteriarvostelusta! Se oli ystäväni Teuvo Tuohisen ansio. Hän, saatettavamme, oli eilen illalla ollut premiäärissä ja pitänyt kappaleesta hyvin paljon… ja sitten oli hän lukenut Tantus Kvantuksen arvostelun sanomalehdestä. "Voi kuinka Tantus Kvantus on tyhmä!" huudahti neito. "Hän on kirjoittanut kovin epähienosti!" Tästä syntyi Teuvo Tuohisen ja neidon välillä pitkä väittely, jota kesti puolet saattoajasta. Minä tietenkin sanoin pitäväni neidin puolta: "todellakin oli Tantus Kvantus kirjoittanut kovin karkeasti!" Ihmeekseni huomasin että ystävälläni Teuvo Tuohisella oli vaikutusvaltaa hänen ylitsensä: neito ei pyynnöstämme mennytkään kotiaan, vaan me kävelimme puistossa edestakaisin, kiipesimme kalliolle ja jäimme katsomaan maisemaa. Ilta hämärsi. Meren ranta oli paikoin sula, avovesi päilyi kylmänä ja tyynenä jäiden välissä. Majakasta kaukaa ulapalta hohti punainen tuli, pieni höyrylaiva värilyhtyineen liukui satamasta linnoitusta kohti. "Tämä on kaunein paikka Helsingissä", virkkoi neito, "tämä on runollinen paikka". Hän kertoi usein istuneensa tuolla rannalla niemen nenässä, kuutamossa… syksyllä, kun ei ollut ihmisiä liikkeessä, kun sai olla rauhassa… Hän katseli avovettä, jonka liikkumattomassa pinnassa heijasti taivaan hattaroita… kaikki me ajattelimme samaa asiaa: kesää ja soutamista! Ja keskustelu johtui kesänviettoon ihanien sisäjärvien rantamilla. Hän oli Laatokan rantamilla syntynyt ja kasvanut. Voi kuinka hän rakasti Laatokkaa! Hän kuvaili erästä elokuun iltaa. Kuutamossa soutivat he saaren ympäri. Eräs ulkomaalainen herra oli sanonut että sellaista näkyä kuin Suomen luonto sinä hetkenä tarjosi, ei ollut Itaaliassa, ei Sveitsissä, ei missään muualla koko maailmassa…
Mutta Pohjanmaalla ei hän ollut käynyt, vaikka kuuluikin siihen ylioppilasryhmään. Se olikin hänellä kuin omantunnon vaiva. "Ensi kesänä, ensi kesänä!" arveli hän. "Tulkaa, voi tulkaa!" kehoitin minä. "Saisittepa laskea alas Oulunjoen kuohuvia koskia?" "En minä uskaltaisi — venhe kaatumaan sattuisi!" "Vielä mitä — laskumiehet siellä ovat pyhän valan vannoneita! Eikä sallimus voisi olla niin julma että juuri te osuisitte yhteen niistä tuhansista, joille joku vahinko tapahtuu!" "Entäpä sattuisin juuri sellaiseen venheeseen?", puhui hän leikillä. Oletteko käynyt Imatralla? kysyi hän vuorostaan minulta. "En". "Ah siellä teidän pitäisi käydä!"
Teuvo Tuohisen kanssa palasimme kahden kaupunkiin ja puhuimme taiteen arvostelemisesta. Hän todisteli minulle suomalaisen kirjallisuuden kehnoutta ja mitättömyyttä mailman kirjallisuuden vainiolla. Nyt ymmärsin hänen ankaruuttaan paremmin kuin ennen. Meillä ei todella ole ainutta aito-taiteilijaa kirjailijoidemme ja runoilijoidemme joukossa. Yksi ainoa on, joka jotakin merkitsee ulkomaillakin. Suurin osa mitä meillä kirjoitetaan tai runoellaan, on roskaa. Mikä taas on parempata, se taas ei ole omaa, me kuljemme kuin pikkuapinat ulkolaisten leijonain turvissa. Todellisesti lahjakkaita miehiä ja naisia puuttuu… j.n.e.
29 p. huhtikuuta.
Oi kuinka surullinen päivä, jona ei voi tavata häntä! Tosin hänet näin tänäänkin, mutta outojen naisten seurassa. En viihdy kotonani, kävelen edestakaisin pitkin pääkaupungin pääkatuja toverien kanssa, joita aina iltahämärissä siellä tapaa.
Kello 5 j.pp. istuin yksikseni penkillä esplanaadin varrella. Tiesin ja tunsin että hän tätä tietä kulkee. Siinä istuessani ja katsellessani sivukulkijoita näin yhtäkkiä Tantus Kvantuksen tulevan pitkin Espistä. Katsahdin kelloon. Se osoitti täsmälleen 5… Runoilija tuli keppi kourassa, hänellä näytti olevan joku tärkeä toimitettava… hän kulki sivuitseni — eikä minua huomannut. Hän kääntyi juuri samasta nurkasta, josta odotettavani määrä oli tulla. Minussa syttyi epäluulo: toveri on varmaankin häntä kohtaamassa, miksikä hän muutoin juuri tuosta nurkasta kääntyisi…? Hän katosi ja kohta nousin minäkin ja riensin samaan suuntaan, mutta en häntä nähnyt, vaan kyllä hänet… Mutta hänellä oli naisseuraa, hän ei minua huomannut… olin niin lapsellinen että kiersin takaisin toista katua toivoen hänen tulevan vastaani, mutta vastaan tulikin vain — hänen äitinsä.
"Ave Maria, ora pro nobis!"