Eilinen päivä on ikuisesti säilyvä muistossani! Päiväkirjan lehti on liian halpa sitä kuvaillakseni. Lausun tässä vain että Jumala lienee lapsellisen rukoukseni kuullut. Olin onnellinen saadessani istua hänen rinnallaan ja olla suurimman osan päivää hänen seurassaan. Kuinka ihana hän olikaan valkolakissaan! (me istuimme kaikki, toista tuhatta ylioppilasta, valkoiset lakit päässä). Olen sieluni pohjasta häneen rakastunut!
Ja olen nyt varma siitä että — jos kohtalo sen suo — minun on mentävä hänen kanssaan kihloihin. Alan nyt tuntea itseäni omituisella tavalla. Huomaan, mikä olen — puhtaan, hienon naisen rinnalla. Tiedän että minussa on paljon rumaa, mutta toivon että hän on minut kauniiksi tekevä. Suhteeni kaikkiin ihmisiin on muuttuva. Minussa tapahtuu perinpohjainen käännekohta. Alan elää ja hengittää uutta elämää…
En ikinä ole katuva tätä lempeä, en sittenkään, vaikka ihanimmat ja hempeimmät naiset silmieni eteen tuotaisiin. Rakastan vain häntä — kuolemaan asti. (???) Ja vaikka paha mailma hänet minulta muuttaisi, niin olen lempivä häntä sellaisena, jollaisena hän eteeni on ilmestynyt nuoruutensa suloisimmassa kukoistuksessa…
Vaikka hänessä olisi puutteita kuinka paljon, niin katson vain hänen hellään sieluunsa, hienonhentoon olentoonsa ja toivon että hänkin on minun synkät ominaisuuteni anteeksiantava ja kiintyvä vain hyvyyteeni ja lämpimään sydämmeeni.
Tästälähtien vaijetkoon päiväkirjani kaikista pikkuasioista, mitkä lempeni seikkoja koskevat. (???) Pulputtakoot runot esille vilpittömät tunteeni. Ihanimman, kauneimman, puhtaimman, hienoimman helmen tahdon runottarelta hänelle rukoella. Elämäni… uudestasyntymiseni…
— — — — —
Kuinka kohtalo on minulle suopeaksi ruvennut! Kuinka onnellinen sentään olen, minä särkyväin tunnelmain levoton lapsi: minua omaiseni hellästi rakastavat, tänä aamuna tuotiin vuoteelleni kirje, siinä minua suloisesti onnitellaan syntymäpäiväni johdosta ja lähetetään lahjaksi 100 markkaa…
* * * * *
Kevätkirje ylioppilaskokelaalle.
Helsingistä 2 p. toukok. 1899.