Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden Teidän puheistanne. "Hänellä on jalo ja hellä sydän", sanoin itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. "Hänessä on se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti hyvin kehittynyt — hän on ehkä etevämpi minua ja juuri sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi."
"Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman
muodin orja"…
"Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia
auttaa"…
"Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista"…
"Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta…
"Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen…
"Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka
minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa".
"Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä
ikinä sinua heittää"…
"Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin
toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen"…
"Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä ehkä hyvin hyvät ystävät!" — muistatteko näitä sanojani, kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: "niin"… Ne eivät olleet kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita, jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?