Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän minä osaa nauttia suuren maailman elämästä enkä vapaudesta. Ja lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset —?
Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas tukahduttava, ikävä yö — saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle, Mirjam, suudelma
Orjolta.
Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut. Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.
Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa. Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli näyttäytynyt — tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä, sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin ajamistaan hänen akkunansa alla — mutta hän, lumisen maan mies, ei osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli — todellisuus ja mielikuvitus!
* * * * *
Hän sivuutti Dresdenin — sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua — ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa, juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen, milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta. Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti — hänelle sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla ostettavissa.
Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli niin raskas??
Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta — hän oli luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja kirosi itseään — mitä hänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?
Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei, ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut — liian siveä.