Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!

* * * * *

Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet. Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan — koko luomakunta kukoistavimmillaan.

Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi: valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.

Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen, hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä. Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen kauneimmat laulunsa:

Lapseni mun, lapseni mun,
Tuulan tuulan tei!
Nouse kiikku, sävel soi,
Laulan kunnes lakastun,
Lapseni mun, lapseni mun —
Muuta mulla ei!

Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on yhtäkaikki suloista.

Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella muistavansa Orjoa.

"Hänelle minä kuulun ja nyt taas — sitä enemmän."