Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on reippautta.
25.
28 p. tammikuuta.
Rakas Mirjam!
Taas paistaa aurinko ja taas kirjoitan sinulle. Tänä aamuna kello 6 nousin ylös pikku Mailan vierestä, valjastin poroni ja kyyditsin postineidin pakkasessa postiin. Ja ajatteles mitä tapahtui: Mykrämäen alla, kun nykäsin, jäi hihna käteeni — poro oli yön aikana purrut sen niin ohueksi että se katkesi. Emme uskaltaneet porolle ilmaista sen irtioloa, vaan annoimme sen itsestään mennä ja se menikin totuttuun paikkaansa.
Minä olin nyt vihdoinkin varma siitä että saan, viestin sinusta tai sinulta. Mutta kun postilaukut aukaistiin — ei hiiskausta? Ja minä kun luulin että kohtalo sallii sinun synnyttää lapsemme 26 päivä tammikuuta — sinä ymmärrät minut! Miten siis lienee — missä ihmeessä se viipyy? Tämähän on hullunkurista: koko Syrjäkorpi ja Suopunki, vieläpä koko Kieringin kihlakunta vartoo päivästä toiseen että "milloin Orjo Koreliuksen uusin teos ilmestyy maailmaan?" Ne eivät ymmärrä että äidin kohdussakin saattaa vallita "lakko." Mutta Jumala ehkä suopi sen pienen pakkastiaisen tulla tähän maailmaan sitä valmiimpana.
No, niinhän näyttivätkin viimeiset tilimme että pahimmassa tapauksessa lapsi syntyy vasta tammikuun ja helmikuun vaiheilla. Ne ovat oikullista herrasväkeä ne meidän lapset: ne suvaitsevat tulla joskus kahta viikkoa aikaisemmin (jos lamppu savustaa!) tai kahta viikkoa myöhemmin (kun eivät toiset lapset kiiruhda).
Maanantai-aamuna tietysti taas vahdin viestiä, kukasties ajan pyhäiltana ensimäiseen kievariin: eikö postimies mitäkuta olisi urkkinut. Käskeppä nyt siis heti jonkun pistää pienikään raportti yksityisesti Syrjäkorven postimiehelle, niin en tyhjään aja yöllä kievariin tähtien valossa. Vaikka ei asia olisi valmiskaan, ilmoituta sekin.
Ihmeen suloiset ovat pikku tyttimme, molemmat. Jospa ne itse voisivat muistaa kaikki seikat sitten kun isoiksi tulevat, jos nimittäin kaitselmus suo niiden jäädä eloon. Meidän täytyy olla valmiit ne myös kadottamaan. Kun kerran kalleimpamme olemme kadottaneet, emme saa ajatella niin ylpeästi.
Ja kuitenkin toivon koko sielustani että ne saisivat jäädä eloon. Varmasti niissä nyt ovat elonmerkit. Maila oli sinun lähdettyäsi jollakin tavoin kipeä, mutta nyt on tytti entistä terveempi, ei huuda eikä juonittele, syöpi hyvin, nauttii kaikesta, räiskyttää ympärilleen elämänilon kultaa ja kehittyy puheissaan hämmästyttävästi. Tyttöä on käytetty saunassa ja nykyään on se häneen tepsinyt hyvin. Sekä Mailaa että Sirkkaa käytetään joka päivä ulkona tuulottelemassa ja luulenpa että tämä murun komennukseni tekee hyvää Agnes siskosi huonoille keuhkoille. Terveellinen pikku pakko ei ole "alentavainen sisarellesi", kuten "rouva Korelius" joskus on suvainnut ajatella.