Se tässä nykyisessä elämässä on parasta että kun ei mitään hermokohtausten rähäkkää koskaan ilmene, lapsetkin ovat aivan kuin muuttuneet. Se on ihan ihmeellistä! Minuun he nyt tietysti enemmän turvautuvat ja panenhan useinkin aikaa heidän kantelemiseensa olkapäilläni. Tätiään he kunnioittavat.
Esimerkkinä Mailan kehityksestä saatan mainita, kuinka hän tänään juoksi kamariini nukke sylissään ja käski minun "sanoa paljon kiitoksia Maijalle!" Kysäsin: "mistä hyvästä minun piti häntä kiittää? Tai mitä hän siis on tehnyt?" Ja Maila vastasi totisena: "Se on tehnyt isot asiat housuun!" Tietysti minä silloin otin nukkea kädestä ja sanoin: "paljon kiitoksia!" ja Maila juoksi riemastuksissaan saliin — hän oli voittanut tarkoituksensa. Sitten hän tuli sanomaan: "Loviisa on hämmästynyt!"
— Mistä niin? utelin minä.
— Kelkasta! vastasi tyttö. Kun selitin että ihminen hämmästyy tavallisesti silloin, kun jotakin yhtäkkiä tapahtuu, niin katsoi hän veitikkamaisesti silmiin ja sanoi: niinkö? Ihminenkö? Hämmästyykö? mutta väitti yhä että olipa Loviisakin aikalailla tänä aamuna hämmästynyt. Sitten hän kävi huokaisemassa: "Minulla pitäisi olla paljon työtä!"
— Kyllä sinulle, lapsi kulta, tulee paljon työtä, kunhan kasvat isoksi! arvelin minä isänä.
"Voi!" sanoi hän kirkkain silmin. Ja meni huutamaan tädilleen että hänellekkin tulee kerran paljon työtä!
— Loviisallekkin tulee paljon työtä!
— Ei! sanoin minä. — Loviisa jääpi nukeksi, vaan sinä kasvat ihmiseksi.
Hän mietti, mutta hyväksyi mielipiteeni.
— Eikö äiti kirjoittanutkaan? hän kysyi tänä aamuna, mutta vastasi itse heti perään: Ei äiti jaksa kirjoittaa!