— Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo tulla enää…
— Et, et, kultaseni.
Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita. Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista. Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt pohditaan paraikaa piirustuksia.
Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin.
Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.
— Täytyy katsoa tulevaisuuteen, — sanoo aviomies. — Lapset kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.
— Mutta keittiö täytyy olla erikseen, — sanoo rouva. — Ja kuule
Orjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska?
Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinit
seinille.
— Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. — Sinä alotat aivan väärästä päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä salvoksessa!
Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva kiihkeästi.
— Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. — Etkö suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?
— Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. —
Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja…