— Mutta täytyyhän nykyaikana… huomauttaa mies ja sitä hauskaa kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.
Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata että "nytpä olen keksinyt miten se tehdään!"
Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.
Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin tyydyttää.
Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan mielikuvitus on kovassa liikkeessä. — Järvenkö rannalle? kyselee Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. — Tekeekö isä veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin? Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko kaikki, isä?
— Näytä isä, mihin nurkkaan minun sänkyni pannaan? Laitetaanko nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee! livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.
Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!" ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä tärkeimpään ja arimpaan asiaan."
Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin. Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja tarkastella.
"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.
Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.