Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!
* * * * *
Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas — toinen kylmä, toivoton, uhkaava.
Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä — joku vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun laulua…
Oi herra Jumala, mitä se on? Miksi ei mies ole tyytyväinen vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?
Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoin hän, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoin hän ojentaa pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!
Orjo on rakennusasiamatkoillaan.
Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan; jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin tietää.
11 päivä toukokuuta.
Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!