Poika sinua? Miksi teet noin, vaikka tiedät että olen utelias.
Parasta että sanot sen pahan asian, luulen jaksavani sen kantaa.
Kyllä ne sinua kiusaavat.
Toivoisin joka ilta saavani sinulta kirjeen. Jumala Orjoani siunatkoon!
Mirjamisi.
P. S. "Malvarmigis" kai tarkoittaakin kylmettymistä. Ah armaani, ettet vilustuksestasi vain saisi seurauksia. Tämä punainen kuori ei ole sinun lähettämiäsi. Kello on 1/2 1 yöllä. Linnut jo visertelevät ja aurinko pian nousee. Kirjoita kultani sielusi tilasta.
Heidän kirjeensä sattuivat vastakkain.
Rakas Tyttö! alkoi aviomiehen pitkä kirje.
Nyt kerron Sinulle, Mirjam, kappaleen nykyistä elämääni.
Kirkkaan kesäyön jälkeen — akkunat auki läpi yön — herään kello 8 leveässä "aviovuoteessani" siihen että oma iso mammani kiipeää sisään ja sanoo "Go'mor'on, min gosse" sekä laskee tuolille lautasen, joka on kukkuroillaan mitä makeinta lakkahilloa. Syödä lipostelen herkkua, haukottelen ja tunnen tuota ihanaa janoa, joka nykyään kohdistuu omaan pikku vaimo-kultaani. Hyppään ylös, riistän yöpaidan yltäni ja alan voimistelun Müllerin mukaan. Sitten ohuet kesähousut sääriin ja mies avojaloin alas vinnin portaita. Siellä mitä herkullisin päiväpaiste pihanurmella vastaan hymyilemässä. Aamiaisen syötyä kysyn itseltäni: hyvä herra, mikä on tämän päivän työ? Sisätyöt pitäisi alottaa, mutta päivä on sellaisiin liian kaunis. Isäukko ja veliherra ehdottavat vanhan sluupin pohjan tervaamista. Orjo muka mainiosti joutaa! Suostun tarjoukseen — kaappaan raskaan tervasankon, kintaat ja nahturin ja nilkutan kohti venerantaa, jonne, kuten tiedät, karttuu parituhatta askelta. Noin kolmekymmentä askelta kerralla jaksan kantaa tervakiulua, joka pyrkii sotkemaan sirot housuni. Koetan juosta hölkyttää taakkoineni, mutta joka kolmenkymmenen askeleen päässä täytyy pysähtyäni huohottamaan. On varmaankin 25 astetta lämpöä. Vihdoin pääsen rantaan märkänä kuin kuninkaaksi voideltu. Ensi työkseni riisun vaatteet yltäni, peseydyn pehmoisessa järvivedessä — mikä ihana asia — järvi uinailee siinä kirkkaana peilinä — ei ristinsielua risahda rannassa; saan olla rauhassa. Teen kuperkeikan pehmeässä hiekassa kuin jänis enkä raatsi vetää paitaa ylleni. Totisesti nämä ovat niitä hetkiä luonnossa, jolloin Jumala tahtoisi että ihmiset olisivat alasti eivätkä häpeisi! Otan nahturin ja tervakiulun (proosallinen kuva, mutta sluuppi on tervattava!) ja alan toimeni. Aurinko iskee ihooni, mutta vaikka kallo halkeaisi, en suostu itseäni peittämään. Ja minä tervaan, tervaan kuin taivaan enkeli Noakin arkkia ja väkevä tervantuoksu lemuaa sieraimissani. Sääsket juupelit karkaavat intohimoisesti niskaani, sääriini (sinä muistat että miehelläsi on sääret!), käsivarsiini… Minä tuuppailen niitä nahturini varrella ja joka kerta kun itikan litistän, ilmestyy ruusu ruumiiseeni. Olen täynnä ruskeita tervatäpliä, Saharan pantterin näköinen tai kuten Esau… Huomaan ilokseni että kuta useampia pläsejä annan, sitä välinpitämättömämmiksi muuttuvat sääsket, niin että ne lopulta eivät makeasta lihastani lainkaan piittaa. Ja minä saan rauhassa tervata sen suuren sluupin pohjan! Sitten otan pienen kylvyn ja pesen tervat hiekalla, vedellä ja saippualla — aivan kuin pestään lattioita, ja taas moniahta karhunpenikan kuperpyllyä heleällä hietikolla, joka on minun Eedenini…
Oh! se oli ihana ilmiö — tuo purren pohjan tervaus alastomuudessa. Kuinkahan monta tuhatta taudin bakteria aurinko armias ehtikään ruumihistani irti nykäistä siinä teutaroidessani — lääketieteen professorit laskekoot. Ja se kotirannan pehmoinen vesi! Voi Tyttöni! Mutta sinua, sinua kanssani kaipasin; mielikuvitukseni lensi kuin untuva heijaten kesäpäivän ilmassa livertävän pääskysen ajamana… Sinua haaveilin toverikseni polttavaan aurinkoon, joka nuoren vereni loitsi suloisimmilla lämmöllä — sillä lämmöllä, joka on elämän punainen lanka maailman harmaassa kankaassa! Oo Tyttö, Tyttö, pelkään tulevani hulluksi hurmauksesta, kun kuljeskellessani vetten vaiheilla muistelen viime kesämme paratiisillisia päiviä… siellä pyökkimetsissä ja merikalliolaaksoissa. — —
Jatkan kirjettäni. Sitten — samana herranenkelin poutapäivänä — läksin siukkuni siveän kera Ulpukkasaareen — ensi kertaa kahden vuoden jälkeen. Ilma oli hirveän kuuma, aivankuin Etelän rannoilla. Järvi kuin lumottu lepäsi… Ulpukkasaareen tultua alkoivat tytöt puhdistuspuuhansa, joka olikin retken moraalinen tarkoitus. Mutta keittiön savureikä oli tukossa ja minun täytyi ruveta nuohoojaksi, kiivetä katolle ja laskea kiviriippa alas savutorveen. Kopsis koli-kol! Kivi kelvoton kirposi irti nuorasta ja uuni parka tukkeutui yhä hullummin. Silloin läksin käpälämäkeen toiseen päähän saarta, sillä ukko-Papan ja herra-veljen oli määrä saapua toisella veneellä kalastamaan. Menin rantakivelle istumaan ja aloin lukea esperantoa — voidakseni heilani kanssa keskustella kymmenellä pennillä niin etteivät syrjäiset ymmärrä. Mutta yhtäkkiä huomasin olevani päätä myöten järvessä ja se siunattu esperanto jäi rantakivelle… Kun taas hiivin tuvalle, äkkäsin herra veljeni vuorostaan katolla tuiman näköisenä huutamassa, ja haromassa pitkällä lohivavalla. Sen tuhannen tomppeli!! Mutta uuni paran kurkusta vain ei karvas pala lähtenyt, ja kahvikullat täytyi keittää taivas-alla kivien päällä, jolloin minä nuoremmakseni tietysti sain torttuja lisäksi. Tytöt heippanat panivat koko tuvan kaluston mullin-mallin. Minä istuin keinulaudalla ja rupesin puhaltamaan huiluani, jolla jo olen oppinut eräitä sävelmiä, jotka kauniissa kesäillassa somasti kiiriskelevät yli vetten rantamain. Kuikat pitkäkaulat jokisuulla huikailivat kuin kissat naukuen, rantasipi lentää viilsi vikisten edestakaisin, lasten polskarointaa kuului kaukaa mökin rannasta… Meillä oli mukana sekä Killit että Kiisket ja tietysti minä olin joutilain sessuja uittamaan, josta ne niin virkistyivät että olivat piehtaroida orjanruusut saaresta sukupuuttoon. Muuan kuopi mykrää mullikossa ja ulvoi raivosta kun ei saanut kynsiinsä; Sitten otti herra velimies meistä kaikista naamataulut, jonka jälkeen minä rupesin raivaamaan polkuja leveämmiksi. Tätä työtä tein ainoastaan sinua haaveillen — sinua varten, jotteivät kovat kanervat raappisi oman kultani kauniita nilkkoja… sitten konsa me yhdessä siellä saaressa ollaan ja elellään. Tunnustanpa hurmeen nousseen päähäni kuvitellessani kultani jalan nousua sillä polulla, jota raivasin. Niin olin työhöni innostunut että käteni haavoille repelin, mutta kyllä kulta ne eheiksi suutelee…