* * * * *
Orjo puuhasi hikipäin.
Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli täydellisesti turvautunut isäänsä — millä hellyydellä tuo pieni tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat äitiä… ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle — sekä isä että äiti.
Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon itsensä muodosteltava — hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella neuvottu.
— Miten tämä oikein tehhään?
Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen, laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista — maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin — ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille, kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla äänellä telineillään seisten: "Ruukki — ruuk-ki!" Muurarimestari, tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi koko laitosta — oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei liikahtanut ilman mestarin huutoa.
Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki varustukset.
Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa piili vahingon vaara.
Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa pian valmiiksi.
Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili pyytämänsä rahasummat saatuaan — aniharvoin Orjo vastusteli työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset — kaikille kelpaa raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta työstään.