Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!…
Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!
Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt — kahdennellatoista hetkellä — muuten käy huonosti.
* * * * *
Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa — aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.
Toivo se on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin, ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin kanssa on — kaikesta kokemuksesta huolimatta — sulava rehelliseen sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa — oma koti.
Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa hänen luonnollinen toiminta-alansa — hänen haaveensa päästä ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti, se on tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene täyttämään.
Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen autiolta hänen elämänsä tuntuu.
Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat pieniä muniaan.
Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.