Missä viipyy Mirjam?
Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät, jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän raitilla — ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta…
Missä viipyy Mirjam?
Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa, on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa…
Missä viipyy Mirjam?
Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta vetää — tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.
Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä. Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä, korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan rantaa vasten… millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?
Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä, neljän lapsen isällä, olla näin riivatun ikävä…
Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta — on jollakin tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä sydämessä ja verisoluissa — merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on lähestymässä?
Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä iltana — pienen lapsen kanssa.