Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön, joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja ystävällistä ääntä — siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:
— Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?
Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.
— Olen porolla postissa, selitti lankomies, — ja ottaisin sinut heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa hevoskyydillä.
— Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.
— Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. — Tuskin olet elämässäsi poroa nähnytkään?
— En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.
— Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.
He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa seisoi kytkettynä koivuun.
— Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.